Romanttinen komedia nimessään sana himoshoppaaja (englanniksi shopaholic) saa sympatiat puolelleen jo etukäteen. Saattaa kai tämänkin niminen filmi olla kylmä, kolkko, ilkeä ja väkivaltainen kuten useimmat hempeät hassuttelut, mutta sitä luulisi, ettei himoshoppailusta puhuva tarina ainakaan väitä, että jokaisella naisella on oikeus omistaa sata paitaa ja tuhat kenkää ja tuhlata puoli miljoonaa dollaria ensimmäisiin häihinsä. Mutta voisi tämän alkuasetelman unohtaakin. Himoshoppaajan salaiset unelmat olisi silti leffa, josta olisi kiva tykätä. Ideat eivät ole surkeita, vaan toteutus: edistystä, sanoi vertaistukiryhmän vakijäsen, joka ei eräänä päivänä tehnyt yhtään mitään.

Toimittaja Rebecca Bloomwood (Isla Fisher) on suurinpiirtein käyttänyt loppuun luottolimiitit kaikista korteista, joita valloissa holtittomasti jaellaan. Jokainen joka on onnistunut kehittämään sairaalloisen addiktion, tietää suurinpiirtein mitä naisparka tuntee kävellessään ohi muotiliikkeiden loisteliaiden näyteikkunoiden. Mikään ei voita uusimpia spoilereita Tähtien sodasta, paitsi vasta avatusta action-figuuripakkauksesta leviävä luonnoton muovin lemahdus - mutta ei puhuta tästä tämän enempää. Rebecca on hukkua keskenään natsaavien vaatteiden, laukkujen ja kenkien mereen. Kämppäkaverikin (Krysten Ritter) joutuu avustamaan valheissa, joilla nainen yrittää harhauttaa velkojiaan. Rebecca on hösö, kömpelö ja kiistattomasti mielenvikainen, mutta ei kuitenkaan ammatissaan aivan toivoton, kun joku kerran hänen artikkeleitaan lukeekin. Häneen on jotenkin helppo samaistua.

Puutarhajulkaisuun kirjoitteleva Rebecca haaveili lapsuudessaan Mastercardin ohella myös kuuluisan muotilehden toimittajuudesta. Helpommin sanottu kuin tehty. Vilpittömän yrittämisen ja pahuksenmoisten sattumusten yhteisvaikutuksesta hän päätyy kirjoittamaan kolumnia talouslehteen, joka kuuluu muotijulkaisun kanssa samaan kustannusperheeseen. Ehkäpä tämä on sija, josta pieni voi ponnistaa? Taloudesta Rebecca ei luonnollisesti mitään tiedä, mutta kunhan sielukkaalla tuijotuksella siunattu pomonkönsikäs (Hugh Dancy) häntä inspiroi, löytää hän sisäisen äänensä, mikä tuo kolumnille kulttimainetta. Ja sitten? Odottelemme, että kaikki mainitut skenaariot kehittyvät, menevät pieleen ja tietenkin korjaantuvat.

Isla Fisher on söötti, mutta näyttelee välillä kiusallisesti yli. Tämän voinee laitaa osittain liian vähiä ottoja vaatineen ohjaaja P.J. Hoganin piikkiin, onhan Fisherin tarkoituskin tasapainotella järjen ja höperyyden rajamailla. Fisherin ja Dancyn välillä on vähintäänkin sellaista kemiaa, kuin hyvien ystävysten, mikä ei ole asetelma tympeimmästä päästä. Lahjakas hullu ja sisäistä hulluuttaan etsivä jämäkkä herrasmies ovat parina tyydyttävä ja tällä pärjätään kyllä, eihän Himoshoppaaja ole niinkään romanttinen komedia, kuin tyttöleffa yleisesti. Kuvioihin tuovat hieman syvyyttä myös laatunäyttelijät John Goodman, Joan Cusack, Kristin Scott Thomas ja John Litgow, joista ei tosin saada irti mitään mainitsemisen arvoista.

Kutakin aidosti hauskaa kohtausta seuraa sketsi, joka olisi voinut hymyilyttää paremmalla koomisella ajoituksella. Kunkin hillityn tyylikkään hetken vastineeksi tarjotaan kahta kauemmin hosumista ja kotkotusta. Kun elokuvan ensimmäinen puolisko tuntuu pääsevän plussan puolelle kaikesta huolimatta, edustaa jälkimmäinen puolisko kehnosti rytmitettyä jaarittelua, joka ei tunnu loppuvan ikänä. Hetkittäin päähenkilö ja tapahtumat onnistuvat herättelemään sympatioita. Sitten tapahtuu aina jotain, missä ei ole järjen hiventä. Hahmoilla esimerkiksi on tapana pidättäytyä kommunikoinnista, jos se vie juonta kätevästi eteenpäin. Miksei Rebecca tee vastarintaa, kun hänen parastaan ajatteleva kanaemo vie hyväntekeväisyyteen juuri ne kaksi muotiluomusta, joita hän aikuisten oikeasti tarvitsee? Vastausta ei ole olemassa.

Leffa perustuu Sophie Kinsellan menestyshömppään. Tietämättä asiasta mitään teen arvauksen, että kirjailijan ja käsikirjoittajien taidoissa on pientä tasoeroa.