Entwine: Painstained
Entwinen Painstained on hieman kaksijakoinen kiekko. Goottihevanderin suurlähettiläs hallitsee edelleen tarttuvat kertosäkeet. Homma ei tunnu kuitenkaan etenevän ja kehittyvän. Bändi ei haasta eikä yllätä. Kosketinsoittajan poistuminen kylläkin kuuluu ja koneosasto jää laihemmalle huomiolle. Soundeissa on kuitenkin tehdasasetukset ja kokeilut jätetään suosiolla vähemmälle. Turvallisuus ennen kaikkea. Kevyimmät poppimetallit luisuvat Lovexin pelikentälle. Painstained ei ole kuitenkaan huono tekele - eväitä olisi hypätä kulmakunnan hiekkalaatikolta merta edemmäs kalaan. Sovituksiin ja soundimaailmaan pitäisi kuitenkin saada lisää älyn ja näkemyksen väläyksiä.
Entwinen goottirockin ja USA:n vaikutteiden ristiaallokossa maanosat eivät aina kohtaa. Paikoin jälki on kuin aikojen alun Dream Theater ja Live tsekkailisivat Disturbedin tuoretta kiekkoa. Toisaalta ponnettomimmat siivut etsivät seuraa Poets Of The Fallin viimeiseltä albumilta. Kiekon alkuun säästetyt Soul Sacrifice ja Strife osoittavat homman olevan tukevassa hapessa. Soul Sacrifice riffittelee suhteellisen kipakasti ja biisissä on mukavasti etukenoa ja energiaa. Dying Moan kokeilee junttariffiä, Beautifully Confined laittaa Negativet ja Lovexit kertosäkeeseen. Lost In My Denial-siivussa bändi kaivaa esiin sisäisen grunge-äijänsä, vokaaleissa annos Eddie Vedder-paatosta. Greed Of Mankind on sitten poppiheviä tutuimmasta päästä.
Mielestäni Entwine säästelee aivan turhaan syntikan käyttöä. Albumin yleissoundi on kovin näköalaton, metritavaraa. Biisimateriaalia voi kuitenkin kiitellä vaikka yllätyksetön ja turvallinen lähestymistapa kaipaisi tuuletusta. Kiekko on helposti lähestyttävä ja vanha tuttu jo ensi minuuteista lähtien. Albumille on jäänyt pari turhan perusvarmaa soittohetkeä mutta muutamat terävät piikit pelastavat lopputulosta. Kauppallisen oloista ja siistinpuoleista - viihdyttävää ilman ylimääräisiä aggressiopurkauksia. Levyn päättävä Say Goodbye on albumista osuva näyteikkuna - tuunattu ja kauniiksi meikattu mutta kuitenkin tarvittaessa riittävän rock.
Entwinen goottirockin ja USA:n vaikutteiden ristiaallokossa maanosat eivät aina kohtaa. Paikoin jälki on kuin aikojen alun Dream Theater ja Live tsekkailisivat Disturbedin tuoretta kiekkoa. Toisaalta ponnettomimmat siivut etsivät seuraa Poets Of The Fallin viimeiseltä albumilta. Kiekon alkuun säästetyt Soul Sacrifice ja Strife osoittavat homman olevan tukevassa hapessa. Soul Sacrifice riffittelee suhteellisen kipakasti ja biisissä on mukavasti etukenoa ja energiaa. Dying Moan kokeilee junttariffiä, Beautifully Confined laittaa Negativet ja Lovexit kertosäkeeseen. Lost In My Denial-siivussa bändi kaivaa esiin sisäisen grunge-äijänsä, vokaaleissa annos Eddie Vedder-paatosta. Greed Of Mankind on sitten poppiheviä tutuimmasta päästä.
Mielestäni Entwine säästelee aivan turhaan syntikan käyttöä. Albumin yleissoundi on kovin näköalaton, metritavaraa. Biisimateriaalia voi kuitenkin kiitellä vaikka yllätyksetön ja turvallinen lähestymistapa kaipaisi tuuletusta. Kiekko on helposti lähestyttävä ja vanha tuttu jo ensi minuuteista lähtien. Albumille on jäänyt pari turhan perusvarmaa soittohetkeä mutta muutamat terävät piikit pelastavat lopputulosta. Kauppallisen oloista ja siistinpuoleista - viihdyttävää ilman ylimääräisiä aggressiopurkauksia. Levyn päättävä Say Goodbye on albumista osuva näyteikkuna - tuunattu ja kauniiksi meikattu mutta kuitenkin tarvittaessa riittävän rock.
Keskustelut (1 viestiä)
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
11.02.2009 klo 20.23