Revolutionary Road
Ensi-ilta: | 30.01.2009 |
Genre: | Draama |
Ikäraja: | 11 |
Sam Mendesin Revolutionary Road on samaa sukua, eri maata ohjaajan esikoisen American Beautyn kanssa. Keskiluokkaa edustavalla pariskunnalla menee kehnosti, eivätkä he voi uskoa, että tähän on tultu. Tällä kertaa nainen tuumii, että jotain voisi tehdäkin. April Wheeler (Kate Winslet) on kotiäiti 50-luvulla, mutta silti hänellä on munasarjaa ehdottaa, että mitäs jos myytäisiin omaisuus ja muutettaisiin Pariisiin. Frank Wheeler (Leonardo DiCaprio) ei ole onnellinen työssään, joten miksei... miksei hän tarttuisi tilaisuuteen ja käyttäisi vähän aikaa kadoksissa olevan kutsumuksensa löytämiseen? Miksei ihminen voisi ymmärtää, että jos hän on onneton, maailma on mahdollisuuksia täynnä!
Yksi hyvä syy on se, että vaikka saisit kriisin yhtäaikaa kumppanisi kanssa, se ei tarkoita, että haluaisitte molemmat harrikan. Pariisi saattaa kuulostaa hyvältä ajatukselta sekä rouvan että herran korvissa, mutta onko asia ajateltu loppuun saakka? Ei, epäilevät kaavoihin kangistuneet tuttavat (mainiota sakkia, mm. Kathy Bates ja Dylan Baker), joita suunnitelma kuohahduttaa. Heh heh, nauravat Wheelerit, kun heitä villejä ja vapaita ei ymmärrä kuin mielisairaalasta lomautettu entinen matemaatikko (hykerryttävän höynähtänyt Michael Shannon). Ei kuitenkaan tarvita kuin vähän yllätyksetöntä arkea, ja tilanne näyttäytyy eri valossa. Revolutionary Road tekee eroa American Beautyyn eritoten siinä, ettei sen tarvitse turvautua kärjistettyyn satiiriin kertoakseen, minkälainen loukku tavallinen, käytännöllisesti katsoen siunattu elämä voi olla ihmisille, jotka joko tahtovat muuta, tai sitten eivät tahdo.
Revolutionary Roadin keskiössä ei niinkään ole kahta ihmistä, kuin se mitä he ovat ja yrittävät olla yhdessä. Vastaavasti Winslet ja DiCaprio näyttelevät tandem-tyyliin: näyttelijöiden keskinäinen kemia moninkertaistaa intohimoisten suoritusten arvon. Titanicin nuoret naiivit rakastavaiset ovat kasvaneet aikuisiksi, jotka puhuvat ja huutavat toisilleen täyttä asiaa ja silkkaa paskaa ja reagoivat tähän kiehtovilla, vilpittömillä tavoilla. Olisi ahdasmielistä valita puolensa jo siksikin, ettei elokuva laajemmin erittele, miksi nämä ihmiset ovat juuri sellaisia kuin ovat. Toisinaan touhu tuntuu turhankin "yleispätevältä". Loppuratkaisujen sarja ei tyydytä millään tasolla, mikä saa epäilemään, josko kaikki sittenkään oli loppuunsa harkittua.
Revolutionary Road ehdottomasti on American Beautyn sukulainen. Arkiset tapahtumat on lavastettu ja kuvattu Mendesin harkitulla, hallitulla, jopa silkkisen kauniilla tyylillä, ja taustalla pimputetaan toisinaan kiusallisenkin tuttuja melodioita herran hovisäveltäjältä. Jos American Beauty toimii ajan, paikan ja mielentilojen kuvauksena, Revolutionary Road ei niinkään ole kehnompi tekele, kuin sama tekele - joskin ilman huumeita ja videokameroita. Molemmat elokuvat piikittelevät elämää amerikkalaisissa lähiöissä, joka ei niiden mukaan ole muuttunut 45 vuodessa mainittavammin. Toki naisen paikka oli vielä vähän aikaa sitten keittiössä, ja kyllä, tätä muistetaan alleviivata, mutta rohkenen arvata, että 60-luvulla kirjoitetussa alkuperäisromaanissa naisen asema kertoi jotain naisten asemasta, eikä elokuvantekijöiden filosofiasta.
Elokuvan viimeinen kuva tuntuu lähinnä vitsiltä, jolla Mendes yrittää vielä yhden kerran sanoa, että lopettakaa nyt se tupperware-kutsujen pitäminen ja tajutkaa miten ällöä ja tyhmää elämänne on, tai teen kolmannenkin tämmöisen leffan. Upeita näyttelijöitä kuvataan moitteettomasti, mutta lievä propagandan maku patosi omat sympatiani ennen kuin ne puroutuivat poskille.
Keskustelut (1 viestiä)
17.04.2010 klo 10.11