Suomalaisella miehellä on naula päässä ja muisti on mennyt. Normipäivä? Ei aivan, sillä äijä on maan paras sydänkirurgi Pekka Valinto (Petteri Summanen), joka on maannut koomassa 13 kuukautta. Herättyään Valinto tunnistaa hömelön isänsä (Ismo Kallio), mutta muun muassa vaimo (Irina Björklund), joka on muuten yksi Suomen tasavallan ministereistä, on päässyt unohtumaan. Miten tappi on päähän eksynyt, sitä ei moni tiedä. Onneksi entinen poliisi (Jenni Banerjee), joka on nykyään Miss Suomelta näyttävä sydänvikainen juristiopiskelija, koettaa auttaa Valintoa selvittämään totuuden.

Blackout olisi parempi elokuva, jos sen nimi olisi Naula Päässä. Blackout olisi parempi elokuva, jos mikä tahansa yksityiskohta olisi osuvampi. Ohjaaja JP Siilin tragedia on se, että nähtyään jännityselokuvan jo poikasena, hän ilmeisestä syystä ihastui vähän vääriin jännitteisiin, ovathan siilit tuolloin sokeita. Toiseksi mieleenpainuvin yksityiskohta Naula Päässä:ssä on jännärien kliseisiin kuuluva, alitajuntaa kosiskeleva taustameteli. Moinen säestää arkisiakin tapahtumia, ellei taustalla sitten soi englanninkielinen muotibiisi. Jänskä-pimputuksessa on se viihdyttävä puoli, että aina harvoin kun jotain oikeasti tapahtuu, on se hassua, koska sitä on ennakoitu puoli tuntia.

Kivojakin leffoja askarrellut Siili osoittaa hämmentävää nelijalkaisuutta sekä kokonaisuuden että yksityiskohtien hallinnassa. Siili muun muassa on kuvannut kolme lyhyttä panokohtausta täysin samalla tavalla. Nähdäänkö nänni taas samasta kuvakulmasta? Kyllä. Koska jännäri on vakava asia, näyttelijät murehtivat kohteliaasti läpi leffan kuin presidentin hautajaisissa. Valinto toki murahtaa tasaisin väliajoin saadessaan niitä semmoisia kohtauksia, joissa unohdetut tapahtumat paljastuvat sekavasti leikatuissa takaumissa. Useimmiten Naula Päässä näyttää sellaiselta musiikkivideon aloittavalta kohtaukselta, jonka aikana musa soi hiljaa ja tunnelma on jänskä, koska katsoja ei vielä arvaa, uliseeko kohta The Rasmus vai Lordi.

Vikaa ei ole pelkästään ohjauksessa, vaan myös käsikirjoituksesta vastaa siili. Esimerkiksi se tuskin on toiminut paperillakaan, että ystävämme superkirurgi huolitaan takaisin duuniin, koska hän pelastaa miehen aukaisemalla tämän veitsellä ja ketsuppipullolla. Miksi Valinto näin tekee? Siksi kai, että sairaalaan on kahden metrin matka. Olisi varmaan ollut riski siirtää potilas steriileihin olosuhteisiin, siis meinaan että siitä nurmikolta. Surku, ettei hassuttelua nähdä jatkuvalla syötöllä. Naula Päässä koostuu ennen muuta paksusta, mauttomasta puurosta. Lautanen ei tunnu tyhjentyvän, ei tänä jouluna.

Naulapään muija on siis yksi maan tärkeimmistä poliitikoista? Isällä on alkava dementia? Hemaiseva ex-potilas on pyörityksessä kolmiodraaman merkeissä? Tämän päälle Naula Päässä vaihtaa puolivälissä suuntaa. Kaavamaisen menneisyyden murehtimisen rinnalle tuodaan reilu satsi sairaalan arkea ja politiikkaa. Tämä viimeksi mainittu jutska tuntuu aluksi piristävän tarinaa. Ajankohtaisia sairaalakulttuurin ongelmia nostetaan pöydälle, joskin kaikkea muuta kuin hienovaraisesti. Hyväntahtoinen elokuvanystävä olettaa, että koko draaman verkko liittyy oleellisesti siihen, miten Naulapäälle vuosi sitten kävi. Siilin taktiikka kuitenkin on simppeli: tyhjänpäiväisiä hahmoja ja irrallista draamaa esitellään niin paljon, ettei katsoja arvaa kuka tai ketkä ovat minkäkin takana ja miksi. Aiva sama. Ns. huipentumatkin puuroutuvat muun sotkun sekaan niin, ettei niitä voi moisiksi sanoa.

Pari sanaa siitä mieleenpainuvimmasta yksityiskohdasta, eli elokuvan lopetuksesta. Vielä kotonakin pärskähdin nauramaan ääneen, mitä edelsi hilpeä kotimatka. Kyseessä on yksi viimeisistä leffa-arvosteluistani 2008, joten myönnän Blackoutille Kultainen Karhunvattu -palkinnon kategoriassa Vuoden hilpeimmät kymmenen sekuntia väärästä syystä.