Eräs CIA:n analyytikko (John Malkovich) harrastaa kalsarikännejä, eikä ilmeisesti ole kovin kummoinen työssään, joten hän saa siirron hanttihommiin. Mies ei ole mikään iso tekijä, mutta sen verran kiukkuinen, että hän päättää naputella muistelmansa vähän niin kuin kostaakseen. Tälle hänen etäinen ja kireä vaimonsa (Tilda Swinton) vain nauraa. Muistelmat unohtuvat kuntosalille. 14-vuotiaan tasolle jämähtänyt kiltti kunto-ohjaaja (Brad Pitt) ja kalliista kauneusleikkauksista haaveileva yksinäinen vanhapiika (Frances McDormand) luulevat löytäneensä jotain äärimmäisen valonarkaa, ja päätyvät puolivahingossa kiristämään kirjailijaa.

Tähän lisätään vielä yksi kiimainen häntäheikki (George Clooney), jolla on ylläri pylläri vaimolleen ja jäynää meneillään muunkin hameväen kanssa. Yksi tyhjänpäiväinen CD-levy ja vireillä oleva avioero nitoutuvat yhteen mittavaksi farssiksi ihan vain siksi, että kaikki asianomaiset ovat uskomattomia idiootteja, jotka eivät tunnistaisi omaa parastaan, vaikka sitä hierottaisiin naamaan. Hykerryttävää ei kuitenkaan ole tyyppien uskomattomuus, vaan päinvastoin se, että tämän sortit idiootit ovat uskottavia: onhan oikeakin elämä melkoisia sankareita täynnä. CIA:n isolla pampulla (J.K. Simmons) on ihmettelemistä.

Kävin puoli vuotta terapiassa sen jälkeen, kun parhaan elokuvan Oscar meni mestarillisten Coen-veljesten ainoalle teokselle, josta en todellakaan pidä. Itsetutkiskelun, toisen katselukerran ja muiden mielipiteiden vilpittömän analysoinnin jälkeen olen viimeinkin vakuuttunut, että kaikki ovat ************ ********** paitsi minä ja Menetetty Maa tosiaan on roskaa. Nyt Ethan ja Joel Coen ovat palanneet ruotuun. Burn After Reading on jälleen yksi erinomaisen hauska ja tunnelmallinen komedia. Veljekset ohjaavat, kirjoittavat ja valenimen turvin leikkaavat, ja siinä oli laadun salaisuus. Burn After Reading naurattaa ja hymyilyttää tasaisesti, mutta olisi ongelmallista antaa esimerkki huvittavasta kohtauksesta, varsinkin kun huippukohtia ei tee mieli paljastaa. Dialogi on usein riemastuttavan reikäpäistä - mutta mieleen ei varsinaisesti jää lentäviä lauseitakaan. Coenit käskevät näyttelijöitä tekemään jotain ja yksinkertaisesti saavat sen vaikuttamaan paljon hauskemmalta, kuin mihin moni ohjaaja kykenisi. Huumori on puoliksi ajoitusta ja rytmitystä, ja Coenit katsovat sekuntikellosta, milloin mikäkin juttu on osuvimmillaan. Burn After Reading ei ole visuaalisesti Coenien persoonallisimpia elokuvia, mikä tekee tällaisesta perustason ammattitaidosta sitäkin selkeämpää.

Kuvaavinta on selittää, miksi merkitsin lajityypiksi trillerin ja komedian. Burn After Reading on tyylipuhdas komedia, mutta hyvä osa huumorista tulee siitä, että elokuva käyttäytyy kuin jännäri. Katsojan on helppo pysyä kärryillä tapahtumista, toisin kuin hahmojen. Näin ollen on hupaisaa, kun hahmot käyttäytyvät kuin vakoilujännärissä ja saavat aikaan sellaiseen kuuluvia kohtauksia, vaikkei heidän elämäänsä oikeasti kuulu mitään, miksi heidän pitäisi vaikkapa kaahailla autoilla takaa-ajon merkeissä.

Ellen olisi kitunut Oikeuden Kasvojen äärellä, väittäisin että jo näin komea kokoelma näyttelijöitä riittäisi tekemään elokuvasta katsomisen arvoisen. Toisen veljeksen vaimo eli Frances on herttainen nyrjähtäneessä roolissaan huolimatta hahmon enimmäkseen itsekkäistä aikeista. Isoja palkintoja, tai ainakin ehdokkuuksia on vähäisemmillekin suorituksille myönnetty. George antaa jälleen veijarin karisman purra ja viime vuosien tapaan muistaa näytelläkin. Brad tuntuu olevan mukana vain pitääkseen hauskaa, mikä on kivaa, eihän talitinttia tarvitse otsa rypyssä tulkita. John, J.K. ja Tilda näyttelevät samantapaisia rooleja kuin yleensäkin. Ei tämä käytännössä harmita: Tildan ollessa yhtäaikaa äkäinen, kylmäkiskoinen ja hauska, kirjoittaisin mieluummin eroottisen novellin kuin arvostelun. Pohdinpahan vain, että kun Coenit kerran komedian taitavat, saattaisi olla mukavaa nähdä pieni riskinotto, jossa tutut näyttelijät näyttelisivät "toistensa rooleja".