Toteaisin, että Madagascar (-05) on parempi elokuva kuin täysin samanlainen elokuva Aivan Villit (-06), ellei jälkimmäisessä olisi rakkaustarinaa kirahvin ja oravan välillä. Madagascar on toki se persoonallisemman näköinen kömpelö, hölmö hosumisleffa eläimistä, jotka pakenevat eläintarhasta... Molemmat elokuvat ovat käyttökelpoisia lähinnä kirosanoina. "Ei madagascarin madagascar! Voi madagascarin alex-leijonan aivan villit!" kiljun, kun katson sellaista tuubaa kuin Shrek Kolmas. Jatkossa täytyy tyytyä perinteisempiin ärräpäihin, sillä Madagascar 2 on positiivinen yllätys varsinkin trailereittensa jälkeen.

Madagaskarilla koheltaneet kaverukset Alex-leijona, Gloria-virtahepo, Melman-kirahvi ja Marty-seepra aikovat palata eläintarhaan New Yorkiin militaristipingviinien kunnostamalla lentokoneella. Mukaan lähtee pari muutakin tuttua söpöeläintä. Ritsalla ilmaan ammuttu rohjake lentää jonkin matkaa ennen rysähtämistä manner-Afrikkaan. Pingviinien aloittaessa korjaustyöt, muu jengi ehtii tutustua maisemiin, joista useimpien esi-isät ovat kotoisin. Alex tapaa vanhempansa, joille tuottaa vaikeuksia ymmärtää, että "New Yorkin kuningas" on tanssivalle nössöleijonalle vain taiteilijanimi. Gloria heilastelee lätäkköjen tuhdeimman don juanin Moto Moton kanssa. Tämä harmittaa noitatohtorin tehtäviä hoitelevaa Melmania, joka on salaisesti rakastunut naapurin hippotyttöön (kipeää, mutta edelleen... orava ja kirahvi?). Marty kärsii identiteettiongelmista muuttuessaan osaksi seepralaumaa.

Siinä oli laskupääni mukaan jo 5 tai 6 tarinaa. Tämän lisäksi vähäisemmät hahmot mellastavat omaa tahtiaan. Näkyvä rooli on annettu jopa sisukkaalle mummolle, joka viimeksi murjoi Alexia ohimennen käsilaukulla: nyt mummoa itseään mureutetaan niin, että mummojen potkijoitakin hirvittää. Tarinoita seurataan vuorotellen, tietyt asiat vaikuttavat niihin kaikkiin ja lopputeksteihin mennessä ne sitten yhdistyvät. Madagascar 2 ei totisesti edusta taidokasta tarinankerrontaa, mutta toisin kuin sellaisissa tietokoneanimaatioissa joille olen allerginen, jotain tosiaan tuntuu tapahtuvan. Tapahtumapaikan ongelmat ratkotaan, ystävyyssuhteita koetellaan, selkeitä konnia on kaksi. Kun tapahtumia on paljon ja kestoa vain 90 minuuttia, on vitsienkin pakko liittyä tähän johonkin, muuten loppuisi aika.

Huumori tuntuu suurimman osan ajasta luonnolliselta eli vaivattomalta, toisin kuin väkinäisessä edeltäjässä. Madagascarin maailma on vahvasti tyylitelty, joten hillitty määrä mummonmätkintähuumoria ja muuta ylitseampuvaa on ihan paikallaan. Hauskimmillaan tai ainakin sympaattisimmillaan elokuva on silloin, kun varsinaiset sketsit jäävät taka-alalle. Väkivaltaista alfauroskulttuuria luonnollisena pitävät leijonat hymyilyttävät ensi minuutista alkaen. Kilojaan juhlivien virtahepojen parittelupuuhat yltyvät välillä riemastuttavan härskeiksi ilman, että mitään oikeasti härskiä tapahtuu. Valitettavasti sanahirviötä populäärikulttuuriviittaus on tässäkin arvostelussa käytettävä: DreamWorks-animaatiot eivät moisista eroon pääse, vaikka niitä on jälleen vähennetty. Leijona ja seepra riitelevät särkyneestä iPodista... jota ei ole edes näytetty? Mitä madagascarin madagascaria?!

Madagascar 2 on ilo silmälle, kuten lähes kaikki tuoreet isot animaatiot. Eeppinen Afrikka on askarreltu yksityiskohdista tinkimättä. Erityisesti naaman vääntelyyn on panostettu siinä määrin, että usein tekisi mieli painaa pausea ja katsoa tarkemmin. Harmi, että sivurooleissa häärii perinteisiä kuminaamaihmisiä, sillä ilman moisia Madagascar 2:n omintakeista yleisilmettä voisi pitää nappisuorituksena. Mitä yllättävin seikka on se, ettei elämys kaadu edes suomenkieliseen dubbaukseen. Hahmot tuntuvat puhuvan suomea äidinkielenään, kuten pitääkin. Moto Moton muutamat repliikit tuskin ovat parempia alkuperäisversiossakaan, sillä hottis-hippona höyryää äänitaiteilija Ville Valo. Ärsyttäviltä kuulostavat vain ärsyttäviksi tarkoitetut hahmot, kuten Antti Pääkkösen kuningas Julien.

Madagascar 2 on isolla rahalla tehtyä glorifioitua sillisalaattia; kohtauskokoelma; Hollywood-tuubaa. Olisi turha verrata leffaa laatuelokuviin kuten Pixarin kahteen uusimpaan, mutta kertakäyttöviihteenä värikäs, äänekäs sotku toimii hienosti. Toivottavasti positiiviset sanani eivät pelota niitä kummia, jotka pitivät edellisestä osasta. Tyyli ei ole muuttunut, tutut tekijät vain ovat oppineet jotakin.