AC/DC: Black Ice
AC/DC:n kuluvan vuosituhannen toinen albumi toistaa rinta kaarella bändin jo tavaramerkiksi muodostunutta soundia. AC/DC ei kokeile muutoksen tuulia, bändin hardrock-kaava toistuu ahtaissa ja vähäverisissä raamessa viisusta kolmanteen. Jos AC/DC on puraissut palan nuoruudestasi, turvallisen tuttu linja ei jätä miestä pulaan. Jos odotat bändiltä uudistumista ja uusien tuulien haistelua, Black Ice ei ole vastaus huutoon. Black Ice on aito ja muuttumaton asia. Heti pitää todeta, että uudesta albumista nauttimista vaikeuttaa kiekon tukeva mitta - 15 biisiä suhteellisen samasta kivestä veistettyä rock'n'rollia on liian suuri urakka. Toisaalta, albumilta pystyy irrottamaan lähes kokonaisen albumin verran maaliin osuvaa ja sukkia liikuttavaa materiaalia. Muutaman biisin olisi voinut jättää seuraavalle albumille ja pari biisiä pöytälaatikkoon kasvamaan korkoa. Tiukempi paketti ja biisijärjestyksen säätäminen olisi jysäyttänyt tiskiin todellisen klassikon - nyt jädään vain pirun hyvän rieskan asteelle.
Albumi vaatii volyymia ja reilumpaa pyöritystä. Iskuviisuja on kuitenkin helppo poimia. Levyn aloittava Rock N Roll Train on itsestäänselvyyteen asti perusvarma AC/DC-hitti. Homma vain toimii. Skies On Fire ja Big Jack ovat molemmat täyttä herkkua, Skies On Fire vetoaa rauhallisempaan puoleen kun taas Big Jack riffittelee tutusta lähteestä kunnon tutinapalan. Anything Goes on selvästi melodisempaa jälkeä, tuore sinkkuveto War Machine kaikuu For Those About To Rock (We Salute You) -viisun jälkihöyryjä. Spoilin' For A Fight kokeilee bluesrokkia - hyvällä menestyksellä vaikka kertsi jää hieman hampaattomaksi. Wheels on boogieosaston helmi, Stormy May Day ottaa hypnoottiseen otteeseen. Albumin nimibiisi on tuleva keikkahetkien piristäjä.
AC/DC on soiton osalta äärimmilleen viritetty kone. Bändin biisiformaatti ei anna turhan paljon liikkumavaraa mutta kappaleet ponnistavat kuitenkin eri lähtökohdista. Reilummin bluesrokkaavat viisut jäävät hieman paitsioon, ehkä AC/DC:n pitäisi sorvata blueslevy! Angus Youngin riffittely on kellontarkkaa ja viiltävän terävää - nautittavaa. Brian Johnsonin äänessä olisi poweria myös rauhallisempiin slovareihin mutta bändin konseptiin herkistelyt eivät istu. Reilu 60-vuotias Johnson onnistuu kuitenkin kautta levyn mainiosti, miehen äänestä löytää uusia ulottuvuuksia.
Kokonaisuutena Black Ice ei jätä vannoutuneelle fanille kovin paljoa murinan aihetta. Muutamaa biisiä laihempana albumi olisi todella tiukka rokkimylly. Bändi on kuitenkin halunnut mukaan rennompaa bluesrokkia, joka hieman syö fiilistä ja aiheuttaa kuuntelukokemukseen lisäminuutteja. Jos albumi jää bändin vimeiseksi studiotyöksi, päätös on hienon uran arvoinen merkkiteos. Tasaisen vahva Black Ice tuo nykypäivän metallimusiikin keskelle viestiä raskaan rockin alkulähteiltä - näitä bändejä ei enää tehdä ja sopivasti vanhalta kuulostava soundi on ajaton sekä kestävä. 50 vuoden kuluttua Black Ice on yhtä tuore kuin armon vuonna 2008.
Albumi vaatii volyymia ja reilumpaa pyöritystä. Iskuviisuja on kuitenkin helppo poimia. Levyn aloittava Rock N Roll Train on itsestäänselvyyteen asti perusvarma AC/DC-hitti. Homma vain toimii. Skies On Fire ja Big Jack ovat molemmat täyttä herkkua, Skies On Fire vetoaa rauhallisempaan puoleen kun taas Big Jack riffittelee tutusta lähteestä kunnon tutinapalan. Anything Goes on selvästi melodisempaa jälkeä, tuore sinkkuveto War Machine kaikuu For Those About To Rock (We Salute You) -viisun jälkihöyryjä. Spoilin' For A Fight kokeilee bluesrokkia - hyvällä menestyksellä vaikka kertsi jää hieman hampaattomaksi. Wheels on boogieosaston helmi, Stormy May Day ottaa hypnoottiseen otteeseen. Albumin nimibiisi on tuleva keikkahetkien piristäjä.
AC/DC on soiton osalta äärimmilleen viritetty kone. Bändin biisiformaatti ei anna turhan paljon liikkumavaraa mutta kappaleet ponnistavat kuitenkin eri lähtökohdista. Reilummin bluesrokkaavat viisut jäävät hieman paitsioon, ehkä AC/DC:n pitäisi sorvata blueslevy! Angus Youngin riffittely on kellontarkkaa ja viiltävän terävää - nautittavaa. Brian Johnsonin äänessä olisi poweria myös rauhallisempiin slovareihin mutta bändin konseptiin herkistelyt eivät istu. Reilu 60-vuotias Johnson onnistuu kuitenkin kautta levyn mainiosti, miehen äänestä löytää uusia ulottuvuuksia.
Kokonaisuutena Black Ice ei jätä vannoutuneelle fanille kovin paljoa murinan aihetta. Muutamaa biisiä laihempana albumi olisi todella tiukka rokkimylly. Bändi on kuitenkin halunnut mukaan rennompaa bluesrokkia, joka hieman syö fiilistä ja aiheuttaa kuuntelukokemukseen lisäminuutteja. Jos albumi jää bändin vimeiseksi studiotyöksi, päätös on hienon uran arvoinen merkkiteos. Tasaisen vahva Black Ice tuo nykypäivän metallimusiikin keskelle viestiä raskaan rockin alkulähteiltä - näitä bändejä ei enää tehdä ja sopivasti vanhalta kuulostava soundi on ajaton sekä kestävä. 50 vuoden kuluttua Black Ice on yhtä tuore kuin armon vuonna 2008.
Keskustelut (5 viestiä)
Rekisteröitynyt 07.08.2007
16.11.2008 klo 17.55
17.11.2008 klo 14.52
17.11.2008 klo 15.50
Rekisteröitynyt 22.11.2008
05.02.2009 klo 20.57
16.06.2009 klo 21.45