Jeff Nichols on tarkkaavaisuus-, ylivilkkaus- ja lukihäiriöistä, Touretten syndroomasta ja tasapaino-ongelmista kärsivä neuroottinen ja kömpelö kävelevä katastrofi; eräänlainen puuttuva lenkki Matti Nykäsen ja Woody Allenin välillä. Maailma on sääntöineen ja kaavakkeineen miehelle aivan liian iso ja monimutkainen paikka. Jäätyään melkein junan alle ja upotettuaan isäpuolensa veneen, Jeff ymmärtää luopua alkoholista, mutta jää samalla ajatuksella koukkuun erilaisiin vertaistukiryhmiin. Seuraavan vuosikymmenen Jeff viettää esittämällä tuntemattomille pitkiä monologeja järjettömistä edesottamuksistaan. Ihminen ei osaa reagoida tällaiseen kuin nauramalla - ja niinpä lienee luonnollista, että mies on nykyään stand-up-koomikko, joka on myös kirjoittanut kirjan The Little Yellow Bus, johon draamakomedia Trainwreck: My Life as an Idoit perustuu.

Nicholsia näyttelee Seann William Scott, joka muistetaan aina American Pien Stifflerinä. Tästä voi olla ainakin kahta mieltä. Ilkeästi ajateltuna renttukoomikko on hieman halpa valinta rooliin, jossa aito luonnenäyttelijä olisi voinut tehdä ihmeitä. Se ei kuitenkaan ole yksin Scottin vika, ettei Nicholsista, joka omien sanojensa mukaan on kuin huumeita käyttävä Forrest Gump tai Sademies, muovaudu täysin ehyttä kuvaa. Elokuvahahmo saattaa yhdellä hetkellä tuntua suhteellisen perinteiseltä luuserilta, ja heti perään laitokseen kuuluvalta mielipuolelta: siirtymät eivät aina ole luontevia. Myönteisemmin ajateltuna Scott on uransa parhaassa roolissa ja kuin kotonaan nimenomaan tällaisessa, hieman kuoppaisessa pienen budjetin elokuvassa. Ääliönilkkien roolit Scott on aina taitanut, nyt hän onnistuu vaivatta saamaan sympatiat puolelleen ollen siinä sivussa hyvin hauska.

Trainwreck sijoittuu kymmenen vuoden päähän Nicholsin elämän katastrofaalisimmasta päivästä ja palailee takaumissa menneeseenkin. Vertaisryhmistä löytyy yksi reilu kaveri (Jeff Garlin), jonka komeron kokoisessa kämpässä saapi punkata, ja nainenkin, Lynn (Gretchen Mol). Lynn on omalla tavallaan reppana, mutta toisaalta kaunis ja rikkaista vanhemmista miehistä kiinnostunut, joten mieleen pakostakin palailee klassikko Aamiainen Tiffanylla ("two drifters, off to see the world..."), vaikka tällä kertaa mies on enemmän sekaisin. Elokuva seuraa Nicholsin yrityksiä saavuttaa jotain "normaalia" rakkaus- ja työelämässä. Eipä ole helppoa tämä, sillä mies etenisi vauhdilla takaperin, ellei liiankin auttavainen äitikkä olisi naimisissa shekkivihkon kanssa. Onni onnettomuudessa on samalla ylimääräinen onnettomuus, sillä turvattu elämä osaltaan estää Nicholsia ottamaan itseään niskasta kiinni.

Kun Trainwreck on parhaimmillaan, se pujottelee odottamattomilla tavoilla liikuttavien traagisten hetkien ja tyylipuhtaan törttöilyhuumorin välillä. On katsojan päästä kiinni, mikä on mitäkin. Miehelle, joka tekee uraa itsensä pilkkaamisesta, pitääkin nauraa, mutta aika julmaa olisi nauru ilman säälinsekaisia rinnakkaisreaktioita. Yleinen sävy on viihteellinen ja kepeä, mutta mainituista ongelmistakin huolimatta päähenkilön ahdistuneisuus särkee välillä sydämen. Fantasiakuvitelmia ja jaettua ruutua käytetään hillitysti ja hallitusti korostamaan Nicholsin kummallisimpia aivotoimintoja. Tämän ihmeempiä kikkoja budjetti ei varmasti olisi sallinutkaan.

Trainwreck on pieni rosoinen komediahelmi, joka ansaitsee mahdollisuuden. Elokuva on kärsinyt levitysongelmista ja mainonnan puutteesta, mistä johtuen aiheesta ei ole montaa arvostelua kirjoitettu edes Yhdysvalloissa ja useimmat eivät ole leffasta kuulleetkaan. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Suomi on yksi harvoista maista, joissa Trainwreckin DVD on helposti ostettavissa/vuokrattavissa.