On halloween, joten Yhdysvaltain vaaleihin on pari päivää; sekä oikeasti että tässä kidnappausjännärissä. Monia jenkkivaaleja olen pitänyt trillereinä, ja jaksan elätellä toivoa, että dominot ovat kaatumassa toiveikkaaseen suuntaan parissakin äärioikeiston pilaamassa maassa kuten omassamme, mutta tilanteessa, jossa Jenkkilä on torpannut osan vaalitarkkailijoista, en ihmettelisi, jos peli kosahtaisi lopullisesti. Hullu uskoo, että Hollywood-elokuva seuraa aikaansa, mutta ainakin otsikko on osuva.

Ohjaaja ja kirjoittaja Ben Affleck näyttelee sitoutumatonta pormestariehdokasta, joka syyttää molempia valtapuolueita Los Angelesin epäkohdista, joten alku kosiskelee vahvasti tai pelkurimaisesti närkästyneen enemmistön kantaa. Mies mainostaa rehellisyyttään, mutta hän ja vaimo valehtelevat kilpaa toisilleen, mikä lähtee valkoisista valheista. Miehen on voitettava jo siksi, että hän on sijoittanut vaalikampanjaan kaiken. Voiton jälkeen jenkkipoliitikon olisi haastavaa mennä konkurssiin, vaikka hän pysyisi laillisella linjalla, mutta: ennen vaaleja äijän pitäisi löytää 7 miljoonaa dollaria poikansa kidnappaajalle.

Sanon taas ilman ironiaa, että lyhyys on teoksen jaloin piirre. Viittaukset politiikkaan ja parisuhteiden yleisiin epäkohtiin näyttäytyvät harkitusti säännösteltyinä mausteina, kun hömppäjuoni viedään maaliin alle 100 minuutissa. Affleck ja mm. puolison näyttelijä Kerry Washington reagoivat tunteella, pakottaen arvostamaan jännitteitä. Gillian Anderson ilmestyy paikalle tyypillisenä, koleana "fiksaajana", mikä vahvistaa leffan humpuukiksi ja on lupaus käänteistä.

On pari oudohkoa hetkeä, joissa ohjaaja Affleckin vaistot takkuavat. Ainoa merkittävä ongelma on se, että suurkuluttajat lätkäisevät kämmenellä otsaa yhtenä rintamana, kun leffa vahvistaa, mitä kaavaa se tarkalleen mukailee. Leffa koettaa tehdä vanhalla idealla omaa juttuaan mainituissa raameissa, mutta viimeksi kun tämä idea (jota en mainitse) kierrätettiin, asiasta varoitettiin etukäteen. Kuvittele huviksesi, että uusi scifileffa sujuu, mutta sitten robotti paljastaa maalaistollolle olevansa hänen faijansa. Melko hyvin leffa saisikin sujua, jotta et käyttäisi seuraavaa 10 minuuttia silmien pyörittelyyn?

Mutta näyttelijät ja kesto pelastavat. Affleck selvästi uskoo hahmonsa olevan kiinnostava, joten tunne tarttuu. Hän ymmärtää hahmon ristiriidat. Hän saa hetkittäin aikaan improvisoinnin ja/tai elämisen tuntua, eivätkä järkevän mittaisen leffan tavoittelemat illuusiot montaa hetkeä tarvitse. Äijä on vähintään kyseenalainen, mutta hänen pahuutensa ei ole itsetarkoituksellista, joten hän edustaa vaivatta vähintään joka toista poliitikkoa ja aviomiestä.

Satiirina leffa ei ole nerokas, mutta huvituin loppuvaiheen sujuvasti tiivistetystä hölynpölystä. Riittävän uskottavaksi ja asioita enimmäkseen kaunistelevaksi poliittiseksi satiiriksi voidaan kuvailla Shrek-elokuviakin, kun aiheena on Yhdysvallat.