En lukisi arvostelua uudesta Saw-elokuvasta ennen sen näkemistä, sillä mistä sitä tietää, mistä juonenkäänteestä on kenenkin mielestä sopivaa puhua? Saw on edennyt viidenteen osaansa viemällä tarinaa aina eteenpäin ja olemalla taatun vastenmielinen: tähän luottavat fanit löytävät tiensä teatteriin ilman kenenkään suosituksia. Joidenkin mielestä sarja on mennyt huonompaan suuntaan, ja heille kriitikko pääseekin sanomaan jotain avuliasta. Viides osa ei tule voittamaan ketään takaisin, sillä se on suoraa jatkoa edelliselle osalle juonellisesti, tyylillisesti ja rakenteellisesti. Heitä, jotka eivät tiedä mikä on Saw, voin vain kehottaa katsomaan ensimmäisen osan ja jatkamaan siitä, jos kiinnostaa - ja ennen kuin tiedät kiinnostaako, arvosteluja ei tule lukea, ei varsinkaan tätä.

Neljäs osa vei tapahtumia kymmenisen sekuntia eteenpäin, joten viitonen jatkaa myös siitä mihin kolmonen loppui. Jigsaw (Tobin Bell) on kuollut ja sivuhenkilöilläkin täyttäisi pienen pitäjän hautuumaan. Varastorakennuksen sotkusta henkiin jäivät (tämänhetkisen tiedon mukaan) agentti Strahm (Scott Patterson), Jigsawin soihtua kantava agentti Hoffman (Costas Mandylor) ja aiemmin ohimennen mainittu pikkutyttö, jonka Hoffman kantaa pois rikospaikalta kuin suurin sankari. Strahm ei luota Hoffmaniin suolen pätkääkään. Mies ei ylläty oppiessaan, että Hoffmanilla on valonarka yhteys erääseen Jigsawin vanhoista uhreista.

Saw V seuraa kaikkiaan kolmea tarinaa. Strahm ja Hoffman ottavat yhteen kuin kissa ja hiiri, eikä katsoja voi kuin arvailla kumpi kehrää. Samaan aikaan seurataan viittä uutta tuttavuutta, jotka yrittävät selvitä sarjasta ansoja, jotka Hoffman on Jigsawin pyynnöstä virittänyt. Paljon aikaa käytetään myös takautumiin, joissa selitetään varsin vaivattomasti, miten Jigsaw onnistui Hoffmanin värväämään ja mikä on ollut miehen merkitys aiemmissa tapahtumissa. Hoffman on valokeilassa ja itse kuvailisin tätä mainioksi jutuksi, sillä jo yksin se, että ladonoven levyinen mies on heiveröisen syöpäpotilaan seuraaja, selvästikin nostaa panoksia. Mandylor ei ole luonnenäyttelijä, muttei ihan puunaamakaan.

Muistan elävästi, miten veri lähti kiertämään vuosi sitten Saw IV:n pyöriessä. Myös Saw V vangitsee äärelleen aivan toisella tavalla kuin kaavoihin kangistuneet kauhu- ja jännityselokuvat, mukaanlaskien huippuohjaajien "taidonnäytteet", joita saa kehua luvan kanssa. Tämä ei kerro niinkään Saw-sarjan korkeasta laadusta, kuin sen vilpittömästä omaperäisyydestä. Kukaan ei ole tehnyt mitään tällaista, joten mitä siitä, jos dialogi takkuaa, tai useimmat näyttelijät kuuluisivat tv-elokuviin. Saw V on edellisten osien tuotantosuunnittelijan David Hacklin esikoisohjaus, ja mies selviää työstään sanotaanko nyt että mokailematta. Rajoitettu budjetti on huvennut mielikuvituksellisiin ansoihin ja niiden repimiin ruumiinkorvikkeisiin. Samaistuttavin hahmo on periaatteessa Strahm, tuo itsekseen puheleva pässi, mutta silti tarina tempaa mukaansa niin, etteivät hiljaisetkaan hetket tylsistytä... vaikka niiden teoriassa pitäisi. Näytöksessä oli levottomiakin henkilöitä, en ollut yksi heistä.

Katselukokemuksen aikana tuumin, että perinteisten yllätyskäänteiden sijaan Saw V luottaa juonenkäänteisiin, jotka kyllä pitävät tarinan vauhdissa, mutta eivät varsinaisesti lyö leukaa lattiaan. Joka ainoa osa tähän mennessä on päättynyt paljastukseen, että Jigsawin juonet ovat nerokkaampia kuin aiemmin (koko sarjassa) on vihjailtu. Tajusin vasta kotimatkalla, mitä Saw V:n tärkein, näennäisen vaisu juonenkäänne kaiken kaikkiaan tarkoittaa, ja että sekin totta tosiaan ottaa perinteen huomioon. Käänne on niin pirun osuva, että siihen olisi ylvästä päättää koko sarja. Täytyy kuitenkin luottaa kirjoittajiin, joiden mukaan kuudes osa tulee olemaan se kunniallinen lopetus.