Superman loppui hassusti, kun häiriköivän Krypto-koiran omistajaksi paljastui kroonisesti krapulainen Supergirl. Hänen leffansa alkaa, kun Krypto kusee Superman-aiheisen lehtijutun päälle. Jos Krypto vähän touhuaisi ja tulkinnanvaraisesti joku kusisi Teräsmiehen naamalle, leffa saattaisi olla asian ytimessä, mutta laimeat trailerit tekivät jo hyvää työtä pilatessaan ilon.

Uusi DC-jatkumo uskoo oikaisevansa asioiden ytimiin. Lukuisat scifi- ja fantasiaideat ovat arkea Maassa. Nyt leffa II ilmoittaa, että normaalia on myös geneerinen Star Wars -kulttuuri, jossa englantia puhuvat ihmiset asuvat hökkeleissä Skotlanti-planeetoilla ja vierailevat kumiukkojen kapakoissa tappelemassa ja hieromassa diilejä avaruuskipoilla huristelevien palkkionmetsästäjien kanssa. Kumiukot tapaavat haihtua ilmaan, jos leffa kokee jonkin olevan tärkeää.

Keltaisten aurinkojen alla Supergirl on vahva kuin Superman, joten hän dokaa muualla. Se tieto tekee molempien tarinasta oudomman, että he voivat vapaasti elää ihmisinä ihmisplaneetoilla tai supersankareina Maassa. Supermanilla toki on side Maahan. Takaumat selventävät, miksi Supergirl kokee olonsa ulkopuoliseksi, mutta hän sulautuu joukkoon kaikkialla galaksissa paremmin kuin allekirjoittanut Tallinnassa.

Tuhansista DC-roistoista vuoron saa punkkari nimeltä kusikummun Krem, jolle soveliain käyttötarkoitus olisi 5 sekunnin kohtaus, jossa Jason Statham vetäisee nilkiltä nenärenkaan pois. Krem surmaa perheen kerjäten kostoa kuin Conan barbaarissa ja Kullervon tarinassa. Klisee on tuskallisen vetelä, kun se tapahtuu geneeriselle sivuhahmolle, jonka hätä on tavallaan vitsi, kun auttaminen ei sankaritarta aluksi innosta.

Voi ei, Krypto haavoittuu eli lomailee enimmän aikaa, vaikka moni ajatteli katsoa tämän koiran vuoksi. Krypto on Kryptonista. Se parantuisi ydinpommistakin keltaisen auringon alla, mitä ei kommentoida, vaikka sankarittaren omien voimien vaihtelusta horistaan tauotta. Kun sisäinen logiikka tyritään heti näin selkeästi, ei jää hetkeä aikaa rakentaa suhteellista jännitystä. Maisemissa pyörii huvikseen myös itsensä tosi huonoon kuntoon juonut Aquaman. Esimerkiksi se, onko hän miten kova verrattuna Supergirliin tai herra pissamäkeen, on täysin ilmoitusluonteista. Näyttäviä otoksia on, mutta monet sekavasti ohjatut hetket korostavat mielivaltaisuutta.

Ennen vanhaan avaruusoopperoissa planeetta tai universumi räjähti, jos sankari ei pelastanut päivää. Terästyyppien taustatarinassa posahtaa Krypton, mutta elämme elokuvauniversumien aikaa, joten pääjuonena on luonnollisesti tarpeeton eläinlääkärikäynti ja The Mandalorian and Grogun tapauksessa lähinnä kai... piru, että on vaikea muistaa... mafioson kunnianloukkaus? Ydinsisältöä on hahmonkehitys!

Supergirl on sama leffa kuin Mando & Grogu ajatellen innottomia kliseitä, paikoin kyseenalaisia pinnallisia ansioita ja olemattomia jännitteitä. Supergirl voittaa vain koska pääroolissa nähtävällä Milli Kokomunalla on aidosti persoonalliset kasvot, joita ei peitetä kypärällä. Aikanaan tuumin, että Milli on nätti kuin Ninja Turtles, mutta vertaukseni ovat sittemmin kallistuneet Tumman kristallin ja Tim Burtonin Apinoiden planeetan suuntaan. Toivon, että jokainen jotakin osaava näyttelijä, joka jättää muistijäljen ilman osaamistakin, löytää kehykset, jotka merkitsevät jotakin ikuisesti heti kun asiaan viitataan. Se voisi olla sitä, kun liioitellun voimakasta sankaria rajoittavat asenneongelmat, mutta käytännössä häntä rajoittavat käsikirjoittajan satunnaiset aivopierut ja sitten se "ydinsisältö" pilaa potentiaalinkin.