“Tanzneid” on yllättävän hankala levy.

Kyse ei ole siitä, että Electric Callboy olisi kadottanut otteensa. Päinvastoin, meininki on edelleen kuin parhaimmissakin metallijuhlissa, joissa saa riehua, tanssia ja moshata sydämensä kyllyydestä. Synkistelyä pimeässä nurkassa ei sallita, vaan yhtyeen seurassa pidetään hauskaa, nauretaan ja viihdytään. Electric Callboyn kyky nostattaa tunnelmaa ja luoda laadukasta metallia on edelleen omaa luokkaansa: kappaleet ovat vahvasti toteutettua bilecorea, joissa yhdistyvät hienolla tavalla kiinnostavat kuulokuvat, hyräiltävät melodiat sekä mukaansa kaappaavat kertosäkeet. Touhu on siis suoraa jatkumoa aiemmalle “Tekkno”-albumille, mitä nyt mukaan on kutsuttu useampikin nimekäs artistivieras.

Tässäpä on myös Tanzneidin suurin ongelma, sillä se kuulostaa monellakin tavalla aivan liian tutulta. Tyylilliset yhteneväisyydet voisi antaa anteeksi itse musiikin laadukkuuden vuoksi, mutta touhu läikkyy suuressa kuvassa pahasti ylitse.

Raastavin kipukohta liittyy albumin kappaleisiin, joista vanhimmat ovat ilmestyneet useampia vuosia takaperin. Aidosti uusia kappaleita mukana on vain muutama, sillä sinkkubiisejä on tiputeltu jo vuodesta 2024, minkä vuoksi niiden synnyttämä innostus on laantunut aikapäiviä sitten. Yritä siinä syttyä vaikkapa mainiosti tykittelevästä, Babymetalin kanssa yhteistyössä tehdystä RATATATA-biisistä, kun se on puhkikuunneltu parin viime vuoden aikana. On seassa myös selkeää ideoiden kierrättämistä. Erityisesti The Way You Are on rungoltaan ja pohja-ajatukseltaan lähes suora kopio edellisen levyn Hurrikan-raidasta. Molemmat biisit leikittelevät kevyellä alullaan räjähtäen lopulta kaoottiseksi metallimätöksi. Vitsi oli hauska ensimmäisellä kerralla, mutta uusintakierros lähinnä ärsyttää.

Kyseiset seikat kuormittavat albumikokonaisuutta merkittävästi, minkä takia musiikki ei nouse ansaitsemaansa valokeilaan. Mainion tanssimetallialbumin sijaan Tanzneid on enemmänkin tiivistelmä siitä, mikä nykyajan musiikkikulttuurissa on pielessä. Valloillaan olevalla suoratoistokaudella kappaleita täytyy julkaista yksittäisinä vetoina säännöllisin väliajoin, jotta bändi ei vahingossakaan pääse unohtumaan ja tippumaan kuunnelluimpien artistien listoilta. Kun tämänkin levyn lähes kaikki kappaleet on julkaistu jo aiemmin, herää pohtimaan varsinaisen täyspitkän julkaisemisen mielekkyyttä. Lopputulos ei tunnu aidolta levykokonaisuudelta, vaan vanhoista kappaleista koostetulta kokoelma-albumilta tai irtobiiseistä kyhätyltä soittolistalta. Kaiken huippuna albumin rakennetta hämmennetään entisestään mukaan survotuilla remix-kappaleilla, jotka tuntuvat vain tarpeettomalta täytemateriaalilta.

Lopullisen arvosanan määrittäminen on hankalaa. Puhtaasti musiikkia kuunneltaessa levyn ansioita ei voi kiistää, sillä Electric Callboyn musiikki poraa edelleen terävästi tajuntaan. Tämän jumputuksen tahdissa jäykinkin hevijässikkä muuttuu nopeasti todelliseksi tanssilattioiden öljylanteeksi, sillä tarttuva musiikki pistää toden teolla vipinää kinttuihin. Levyn arvo määräytyykin puhtaasti sen mukaan, mistä lähtökohdista sitä kuunnellaan. Yhtyeen touhuja pidempään seurannut bongaa kipupisteet turhankin selkeästi, jolloin albumista on vaikea innostua tosissaan. Jos taas tämä on ensikosketuksesi levyyn tai koko yhtyeeseen, voi pistemäärään lisätä surutta vähintään yhden tähden lisää.