Tanhuan aina John Travoltan tyyliin, kun puheeksi tulee ilmiö High School Musical. Kahden keskitasoa paremman eli köykäisen tv-elokuvan katsojamäärät lasketaan kymmenissä miljoonissa. Jos tajuton lauma teinixejä pitää näitä musikaaleja ihkuina, Hollywood varmasti on kiltillä päällä, kun joku rautaisemmalla ammattitaidolla siunattu tahtoo tehdä jotain vastaavaa. Sarjan ensimmäistä valkokankaalle päätynyttä osaa katsellessani otin poskistani kiinni ja väänsin suuni väkisin hymyyn, kun olin yhä niin hip-hei iloinen, juhuu, että olin vähällä nähdä kauniita unia kesken näytöksen.

Senior Year on sarjan kallein, pisin, tylsin, turhin, kertakaikkiaan vääntämällä väännetyin osa. Koko kahden tunnin eeppisen spektaakkelin kantava idea on se, että käsillä ovat viimeiset hetket, kun nämä hahmot / näyttelijät tekevät jotain yhdessä. Tutuilla nuorilla ei ole entisenkään veroisia ongelmia, ja muistamme kai, mistä nyt puhutaan? Amerikan Antti Tuiskun Zac Efronin tulkitsemalla Troylla on ollut identiteettikriisi: onko hän koulun kovin koripalloilija, vai lahjakkain musikaalitähti? Kuten jälleen muistutetaan, hän on molempia. Viimeksi Troy oli helisemässä, kun hänestä tykkäsi koulun kaunein tyttö Gabriella (Vanessa Hudgens), kaunis rikas tyttö Sharpay (Ashley Tisdale), seurapiirien kerma ja kaikki muutkin. Tällä kertaa poikaparan suu menee mutrulle, koska... ou nou... useampikin yliopisto tahtoo hänet opiskelijakseen! Reppanan on valittava opisto ihan itse, eikä mikään vaihtoehto takaa, että ystävyyssuhteet säilyvät ennallaan.

Muillakin on samantasoisia "ongelmia". Näitä ei ratkota, asioita vain tapahtuu omalla painollaan samalla kun jengi valmistelee kevätmusikaalia. Ihana narttu - ps. tykkään - Sharpay jättää ilkeät juonet tällä kertaa väliin, mutta pyrkii sentään manipuloimaan tilannetta sen verran, että pääsisi tähdeksi tuohon lavashow'hun, jota taidekoulun stipendinjakelijat tulevat tsiigaamaan. Ainoastaan siksi, että sarjaa jatketaan myöhemmin uudella miehityksellä, mukaan on ujutettu pari uutta hahmoa sivujuonineen: brittiversio Sharpaysta ja pygmikätyrillä varustettu halpa piraattikopio Ashton Kutcherista. Sarjan voi huoletta vetää viemäristä, jos nämä tyypit nousevat pääosaan.

Musikaalinumerot kuljettavat tarinoita eteenpäin - mutta kun tarinaa ei ole, ne vain pitkittävät päämäärätöntä palloilua. Kaavamaisimmankin teinipoppiksen paukkuessa elokuva on toki parhaimmillaan. Yhdenkään viisun melodiaa en saa päähäni palautettua (edellisistä elokuvista muistan pari biisiä), mutta varsinkin koreografiat ovat näyttäviä ja kasvanut budjetti näkyy puitteissakin. Kohtaukset ovat aiempaa kärjistetymmin – ja teennäisemmin - fantasiaa: ei riitä, että läsnäolijat alkavat humpata, nyt tanssijoita ja lavasteita putkahtelee lisää tyhjästä. Ilokseen tällaista katsoo, mutta jotain myös menetetään. Edelliset elokuvat tuntuivat sijoittuvan hellantettasmaisen simppeliin Disney Worldiin, jossa hammaspeikkokin on kuollut ällösöpöyteen. Halvan ja vilpittömän näköiselle höpönlöpölle on helpompi hymyillä kuin liikaa yrittävälle tuotteelle.

Myös nuoret tähdet ovat jotenkin vaisumpia, kenties aikuismaisempia kuin ennen, vaikkakin yhä mainioita. Efron on niitä näyttelijöitä, joita Jason Stathamin fanit haukkuvat homoksi kunnes Efron on sänkinen ja turvonnut Oscar-voittaja, mutta samaan aikaan ehta elokuvatähti, joka kykenee olemaan symppis ja samaistuttava huolimatta suuhun tungetusta kultalusikasta, -veitsestä ja -vispilästä. Tisdale ja Lucas Grabeel olivat aiemmin riemastuttavan ärsyttäviä, nyt vain osa sivuhahmojen laumaa, jossa jokainen on herttainen tasan yhden asian vuoksi. Edes "toinen pääosanesittäjä" Hudgens ei paljoa muuta ole kuin hymy lumoavan kauniilla kasvoilla. Mitään uutta kukaan ei yritä. Uusia näkökulmia vanhoihin suhteisiin ei luoda. Vähäiset romanssin siemenet eivät idä.

Armottoman nuokkumisen jälkeenkin pidin lopetusta liikuttavana. Senior Year auttaa hyvästelemään tutun sakin: tämän jälkeen heitä (hahmoja) ei haluaisikaan nähdä.