Moni elokuvataiteen veturi on puksuttanut pitkin sitä raidetta, jolla kyvykkyys täytyy todistaa jokaisella asemalla asteittain kasvavilla rahasummilla ennen määränpäätä, jossa odottavat jättibudjetit ja huippunäyttelijät. Tohtori Uwe Boll on löytänyt resiinan. Ainoa asia minkä Boll on koskaan todistanut on se, etteivät edes tissit ja väkivalta yhdessä riitä tekemään elokuvasta siinä määrin katsottavaa, että sille nauraisi kertaalleen kännissä. Veturina Boll olisi suistunut raiteilta moneen kertaan, mutta pumppaamalla resiinaansa hänkin on saavuttanut aseman, jossa ohjaillaan tunnettuja näyttelijöitä eeppisissä fantasiaseikkailuissa 60 miljoonan dollarin budjetin turvin. In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale on juuri niin täydellinen taloudellinen ja taiteellinen katastrofi, kuin V2.fi:n uutiskommenteissa vaikuttava Unto-Viljami Munamäki 13-vee olisi voinut kertoa jo siinä vaiheessa, kun joku mietti ojentaisiko Bollille oven kokoisen shekin vaiko eikö.

Kuten Boll inttää, hän kehittyy koko ajan. In the Name of the King jo lähentelee sitä tasoa, että elokuvaa voisi suositella tahattoman huumorin ystäville. Tältä kantilta ajatellen teoksen huonoin puoli on tylsyys. Tahattoman huumorin Boll taitaa. Boll osaa myös kuvata tavallisen näköisiä kohtauksia ja leikata kohtausten sisäiset siirtymät. Ongelmat alkavat jo siitä, että kohtaukset pitäisi yhdistää toisiinsakin. Kun haukottelin ja venyttelin jäseniäni vajaat kymmenen sekuntia, jouduin kelaamaan elokuvaa takaisin, kun en tajunnut miksi sankarit joutuivat yhtäkkiä vangeiksi! Tapahtumiin vain harvoin reagoivat tusinafantasiahymnit siloittelevat amatöörimäisten siirtymien saumoja, mutta samalla musiikki tekee kokonaisuudesta puuromaisen; uuvuttavan. Sen suuntaisten repliikkien kuin "On kunnia taistella rinnallasi, jotta voin vahtia sinua" huumoriarvo menee väsyneeltä mieleltä helposti ohi, mikä on sääli. Selkeämpääkin soopaa onneksi höpistään. "Viisaus on vasaramme!"

Paikoin Boll yllättää sympaattisella kädettömyydellä. Jo se on hauskaa, että Jason Stathamin näyttelemän sankarin nimi on Farmari. Vaimokin (Leelee Sobieski) kutsuu Farmaria Farmariksi, sillä se on Farmarin nimi, eikä esimerkiksi viittaus siihen, että mies on itepäisesti kyntänyt peltoa pienen ikänsä, eikä sotinut, vaikka mukaan on pyydetty. Kun Boll on todistanut osaavansa ohjata Xena-tason draamaa, kumimaskiörkit hyökkäävät ja meno vain paranee. Kera Ron Perlmanin, Farmarin on lähdettävä kävelemään eteenpäin kohti pahaa velhoa (Ray Liotta). Kuninkaan (Burt Reynolds) nimeen niin kova jätkä kuin Farmari ei sodi, vaikka sekä paha että hyvä velho (John Rhys Davies) tuumivat, että tämä olisi kurkon kannalta terveellistä.

Toisin sanoen jopa elokuvan nimi, "Kuninkaan Nimeen", on kömpelö. Leffa perustuu videopeliin Dungeon Siege, "Tyrmän Piiritys", joten koska elokuvassa ei mitään piiritetä, nimenvaihto olisi looginen, ellei se olisi hölmö. Ainakin nimi käy enteestä. Niin moni asiakokonaisuus on vinksallaan, että on pikkumaista nostaa esille sellaisia itsestäänselvyyksiä, kuin että örkkejä komentava velho vs. keskiaikainen kuningaskunta ei edusta erityisen kiehtovaa fantasiaa, vaikka pusikoista hyppisi välillä ninjoja ja liaanista roikkuva Kristanna Loken. Taru Sormusten Herrasta -elokuvatrilogiaa kopioidaan välillä kamerakulmia myöten, mutta mitäpä tästäkään: naurettava versio perusfantsusta on paras juttu, mitä Bollilta sopii edes odottaa.

Peruspuuro vaihtuu välillä niinkin hillittömiin yksityiskohtiin, kuin örkkiin, joka kiipeää katapulttiin, sytytetään palamaan ja singotaan keskelle ritarien armeijakuntaa – mikä siis oli örkin oma strateginen päätös. Liotta näyttelee yli silmät päästään pullistuen, sekä arkena että kurmottaessaan Farmaria lentävillä kirjoilla. Velhon liittolaista tulkitseva takuusurkea Matthew Lillard tukee Liottaa örveltämällä kuten tunnetuimmassa roolissaan Screamissa. Samaan aikaan esimerkiksi Sobieski näyttelee tosissaan, ellei jopa hyvin. Suurin pettymys on Reynolds, joka on yleensä kökköleffojen kultaharkko (katso mm. Striptease), mutta pätee nyt vain suoltaessaan suustaan siansaksaa. Tissejä tai suolenpätkiä ei tällä kertaa tarjoilla, heviäkin soitetaan vasta lopputekstien aikana. Ehkäpä Boll kuitenkin jo sen tason saavuttaa, ettei pylly hajoa puudutettuna? Harkitsen, josko arvostelisin Bollin Postalin pienessä sievässä.