Minä astuin pitkän tien päähän, jäin ihmettä katselemaan: tie pitkä kuin Mordoriin johtamaan tehty, yllytti tallustamaan. Minä nuolin asfaltin pintaa, minä kuivista hahmoista kuivin. Kun vain yksi moottoriturpa lähti mun matkaan, osasin seuraavaa jo odottaa. Minä olin Niko - lentäjän poika, eläinsankari siis itsekin. Vielä kävelisin eteenpäin niin kuin muut, Hortoniakin pitkäveteisemmin.

Annettuani Speed Racerille viisi tähteä ja julistettuani suosikkiteoksekseni Pienen Merenneidon, otan oikeudeksi arvostella lastenleffat leffoina. Lapsilisää ei tipu puolen tähden puolikastakaan suomilisästä puhumattakaan - vaan eipä silti: minun puolestani kakarat voi kaikin mokomin viedä kotimaista tietokoneanimaatiota ihmettelemään. Todennäköisesti Niko menee piltteihin täydestä, sillä se on lyhyt, värikäs, äänekäs ja ennen kaikkea se sama leffa kuin kaikki muutkin vastaavat. Kaikki katsomaan Nikoa! Kansantalous nousuun!

Taas on nähty tarpeelliseksi kertoa tarina eteenpäin kävelemisen ja itseensä uskomisen tärkeydestä. Käsikirjoittajat ovat painaneet rankkaa duunia: jokainen onneton tietokoneanimaatio on katsottu moneen kertaan muistilehtiön kanssa. Niko on poropoika. Hänen äidillään oli aikanaan yhden illan suhde Joulupukin lentävän eliittiporon kanssa. Niko on "lähes sankari siis itsekin" ainakin omasta mielestään. Minun mielestäni hän on itserakas pojannulikka, joka kaipaisi vitsaa, eikä omaa elokuvaa. Silkkaa typeryyttään puupää lasisilmä hommaa lauman nälkiintyneitä susia ahdistelemaan tokkaansa, jolloin hänelle päästään sanomaan sama juttu kuin kaikissa tällaisissa: "sinusta on vain harmia, parempi kun lähtisit kävelemään eteenpäin". Nyt Nikon on käveltävä eteenpäin miestisseillä varustetun möhömahaoravan kanssa tavatakseen isänsä... tai ennemminkin ymmärtääkseen, mikä on elämässä todella tärkeää. Kuten Extreme Duudsonit ovat meille opettaneet, melko tärkeitä ovat mm. järjettömät itsemurhayritykset: niillä saapi rispektiä.

Vaikkei käsikirjoitus vakuutakaan, veikkaisin, että osa pikkunäppäristä vitseistä on ollut näppärämpiä paperilla: koomisen ajoituksen käsitettä lienee mietitty aurinkokellon kanssa. Kohtaukset ovat varsinkin alussa amatöörimäisen veteliä tai hätäiltyjä. Tähän joko turtuu, tai sitten loppuhuipennukseen mennessä ohjaajat petraavat sen verran, että paha kriitikkokin nyökkää kerran tai kaksi. Tekninen toteutus on murheista pienin. Animaatiota ajatellen Lentäjän Poika ei ole rumimmasta, vaan ehkä jopa näyttävimmästä päästä, mitä tulee näihin pienen budjetin teoksiin. Yksityiskohtia piisaa, luonnonelementit ajavat asiansa, hahmot ainakin näyttävät persoonallisilta ja meno on pariin otteeseen kiihkeää. Kyllä tätä kernaammin katsoo kuin ajattelee tai kuuntelee.

Oravan ääninäyttelijä Hannu-Pekka Björkman ja susia tulkitsevat Jussi Lampi ja herra Vesa Vierikko – Surf's Upin suomidubbauksen valopilkku - tekevät kelpo työtä, ja kuinka ollakaan, heidän hahmonsa ovat symppiksiä omalla tavallaan. Yleisesti ottaen ääninäyttely on yhtä onnetonta kuin viime vuosina toisaallakin. Miksi ihmeessä suomalaiset lepertelevät ja lässyttävät muiden kuin Pekka Lehtosaaren ohjauksessa? Nikon pitäisi olla (prosentuaalisesti; ennen kaikkea) suomalainen leffa, ja silti se kuulostaa tasan yhtä kamalalta kuin useimmat hätäisistä dubbaustöistä. Uutisväläys: pienille lapsille ei tarvitse puhua "pienten lasten kieltä" - eikös tätä suosittele ihan joku tohtori Sykerökin jossain päin maailmaa?

Minä jäin vastaavan roskan varjoon, kohtalon kerosiininkatkuisen koin. Minä näin kriitikon tuittupäisen ja varman, hyökkäävän tännepäin... Ylöspäin, läpi pilvien peiton, osaksi unohdettua historiaa: silmäkuopissain kiehui jo napalmin tulta, kun irtosin otteesta maan. Minä olin Niko - lentäjän poika, eläinsankari siis itsekin.