Metallica : Death Magnetic
Sitten asiaan, josta jokaisella metallisempaa särmää harrastavalla musiikin kuluttajalla on mielipide - Metallican tuore albumi Death Magnetic. Bändin edellinen albumi St. Anger oli pakko tehdä. Vittuuntunut Metallica palautti itsensä elävien kirjoihin, Load ja Reload olivat levyinä lähellä bändin muistokirjoitusta. St. Anger kuuluu tärkeiden levyjen joukkoon, ilman sitä Metallica olisi kaatunut mammuttitautiin - verenohennus tuli kriittiseen aikaan.
Death Magnetic ottaa taka-askelia, bändi ei yritä uudistua vaan tavoitettelee kulta-aikojen fiilistä ja iskukerrointa. Metallinen särmä on korvannut rokkikokeilut, Metallica on niin vihainen kuin sikarikas keski-ikäinen olemus antaa periksi. Metallican jannut ovat hiplanneet ...And Justice For All-albumia ja muistelleet vanhoja hyviä aikoja. Kerrokselliset ja pitkät biisit harrastavat reilusti riffijumppaa ja äkkikäännöksiä. Hetfieldin ääni on mukavan ärhentelevä vaikka miehen tutut maneerit ottavat välillä korvaan. Basisti Trujillo on selvä vahvistus ja miehen työskentely tukevoittaa Metallican yleisilmettä. Hammettin kitarasoolot ovat paikoin kumman haparoivia ja Ulrichin rumpusavotta on kovin yksitotista - pääosassa raskas isku. Rummut ovat tutusti kuuluvassa asemassa.
Osa biiseistä etsii selvästi osumakohtia vanhempaa tuotantoon. The Day That Never Comes kurkottaa Onen suuntaan, The Unforgiven 3 on tosin jo täysin turha tekele. Viisun jatko-osien lämmittely on suorastaan epämiellyttävä ilmestys. Pitkien viisujen väliin sotketaan rajusti riffihölkkää ja lainoja aikaisemmilta vuosilta. Bändi ei aina onnistu vakuuttamaan kuulijaa riffihukkakauran tarpeellisuudesta - saksikäden avulla biisit olisivat tiukemmassa kuosissa. Albumista jää välillä hajanainen ja kuoppainen jälkimaku. Veteraanirokkarit pyrkivät haukkaamaan nuoruuden kakusta liian tukevaa annosta - ruoansulatus ei selviä urakasta ilman ähkyä. Tärkeää on kuitenkin metallisen asenteen esille tuonti, välillä Metallica kuitenkin vaikuttaa coveroivan omia ikihittejään.
Levyarvioita lukiessa on hauska huomata eri biisien osoittautuvan suosikeiksi. Kiekon avaava That Was Just Your Life on tiukinta Metallicaa vuosiin - tykki tehoveivaus. The End Of The Line rauhoittaa viisun keskivaiheilla ja sisältää reilummin riffikokeiluja. Allekirjoittaneen korvissa levyn paras vaihe on biisien Broken, Beat & Scarred, The Day That Never Comes ja All Nightmare Longin aikana. Ensinmainittu kantaa muistumia Pyhästä vihasta, kulmikkaasti alkava vyörytys muuntuu keskitempoiseksi perus-jyräksi. The Day That Never Comes on nostalginen veto. Viisu tavoittelee Master Of Puppets ja ...And Justice For All-albumien hitaasti kehittyvien viisujen tunnelmaa. Monisäikeinen veto ei onnistu tuomaan takaisin vuotta 1985 mutta viisu kasvaa mahtipontiseksi voimannäytöksi. All Nightmare Long lainaa omasta riffipussista mutta biisi on pirun toimiva tekele. Allekirjoittanut pitää myös Cyaniden kulmikkaasta ja moneen suuntaan ryntäävästä ulkoasusta. Instrumentaalipala Suicide & Redemption olisi voinut loppua puolen välin mailipaalulle. My Apocalypse on hieman kaavamaisen ja pakotetun oloinen vanhojen muistelu.
Death Magnetic sisältää reilusti nostalgiaa. Vallankumous on peruutettu mutta Metallica seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Albumia ei voi väittää vahvaksi kokonaisuudeksi mutta bändin asenne antaa ymmärtää nälkää olevan vielä jäljellä. Metallica olisi voinut jatkaa Loadin ja Reloadin viitoittamalla tiellä ja vaipua southern rockin kehäraakiksi. St. Angerin avulla löydetyt juuret palauttavat Metallican nimensä mukaiseen ulkomuotoon. Ja niistä soundeista...ne ovat paikoin metallisen rämisevät mutta kuinka moni meistä on hifistejä. Soundeja voi parannella ainakin ostamalla cd-levyn hikisten mp3:n lataamisen sijasta.
Death Magnetic ottaa taka-askelia, bändi ei yritä uudistua vaan tavoitettelee kulta-aikojen fiilistä ja iskukerrointa. Metallinen särmä on korvannut rokkikokeilut, Metallica on niin vihainen kuin sikarikas keski-ikäinen olemus antaa periksi. Metallican jannut ovat hiplanneet ...And Justice For All-albumia ja muistelleet vanhoja hyviä aikoja. Kerrokselliset ja pitkät biisit harrastavat reilusti riffijumppaa ja äkkikäännöksiä. Hetfieldin ääni on mukavan ärhentelevä vaikka miehen tutut maneerit ottavat välillä korvaan. Basisti Trujillo on selvä vahvistus ja miehen työskentely tukevoittaa Metallican yleisilmettä. Hammettin kitarasoolot ovat paikoin kumman haparoivia ja Ulrichin rumpusavotta on kovin yksitotista - pääosassa raskas isku. Rummut ovat tutusti kuuluvassa asemassa.
Osa biiseistä etsii selvästi osumakohtia vanhempaa tuotantoon. The Day That Never Comes kurkottaa Onen suuntaan, The Unforgiven 3 on tosin jo täysin turha tekele. Viisun jatko-osien lämmittely on suorastaan epämiellyttävä ilmestys. Pitkien viisujen väliin sotketaan rajusti riffihölkkää ja lainoja aikaisemmilta vuosilta. Bändi ei aina onnistu vakuuttamaan kuulijaa riffihukkakauran tarpeellisuudesta - saksikäden avulla biisit olisivat tiukemmassa kuosissa. Albumista jää välillä hajanainen ja kuoppainen jälkimaku. Veteraanirokkarit pyrkivät haukkaamaan nuoruuden kakusta liian tukevaa annosta - ruoansulatus ei selviä urakasta ilman ähkyä. Tärkeää on kuitenkin metallisen asenteen esille tuonti, välillä Metallica kuitenkin vaikuttaa coveroivan omia ikihittejään.
Levyarvioita lukiessa on hauska huomata eri biisien osoittautuvan suosikeiksi. Kiekon avaava That Was Just Your Life on tiukinta Metallicaa vuosiin - tykki tehoveivaus. The End Of The Line rauhoittaa viisun keskivaiheilla ja sisältää reilummin riffikokeiluja. Allekirjoittaneen korvissa levyn paras vaihe on biisien Broken, Beat & Scarred, The Day That Never Comes ja All Nightmare Longin aikana. Ensinmainittu kantaa muistumia Pyhästä vihasta, kulmikkaasti alkava vyörytys muuntuu keskitempoiseksi perus-jyräksi. The Day That Never Comes on nostalginen veto. Viisu tavoittelee Master Of Puppets ja ...And Justice For All-albumien hitaasti kehittyvien viisujen tunnelmaa. Monisäikeinen veto ei onnistu tuomaan takaisin vuotta 1985 mutta viisu kasvaa mahtipontiseksi voimannäytöksi. All Nightmare Long lainaa omasta riffipussista mutta biisi on pirun toimiva tekele. Allekirjoittanut pitää myös Cyaniden kulmikkaasta ja moneen suuntaan ryntäävästä ulkoasusta. Instrumentaalipala Suicide & Redemption olisi voinut loppua puolen välin mailipaalulle. My Apocalypse on hieman kaavamaisen ja pakotetun oloinen vanhojen muistelu.
Death Magnetic sisältää reilusti nostalgiaa. Vallankumous on peruutettu mutta Metallica seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Albumia ei voi väittää vahvaksi kokonaisuudeksi mutta bändin asenne antaa ymmärtää nälkää olevan vielä jäljellä. Metallica olisi voinut jatkaa Loadin ja Reloadin viitoittamalla tiellä ja vaipua southern rockin kehäraakiksi. St. Angerin avulla löydetyt juuret palauttavat Metallican nimensä mukaiseen ulkomuotoon. Ja niistä soundeista...ne ovat paikoin metallisen rämisevät mutta kuinka moni meistä on hifistejä. Soundeja voi parannella ainakin ostamalla cd-levyn hikisten mp3:n lataamisen sijasta.
Keskustelut (14 viestiä)
24.09.2008 klo 15.27
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
24.09.2008 klo 16.29
Omasta mielestäni ylivoimaisesti parasta Metallicaa sitten Blackin. Ei mikään MOP tai Black, mutta nautittavaa kyntöä joka tapauksessa.
Rekisteröitynyt 30.07.2007
24.09.2008 klo 16.45
Omasta mielestäni ylivoimaisesti parasta Metallicaa sitten Blackin. Ei mikään MOP tai Black, mutta nautittavaa kyntöä joka tapauksessa.
Ehdottomasti samaa mieltä ja Guitar Herossa levy maistuu vielä paremmalta. Arvostelu oli myös varsin osuva.
Itseäni ei levyn miksaus pahemmin haittaa, mutta minulla onkin vaikkua korvissa.
Rekisteröitynyt 06.09.2008
24.09.2008 klo 18.56
Rekisteröitynyt 11.04.2007
24.09.2008 klo 22.36
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
25.09.2008 klo 20.28
Paairti: Kyseessä ei ole ongelma minkään musiikkiformaatin kanssa. Tämä on ihan kaupantädin myyvässä levyssäkin.
Se on siis liian kovalla, koska kovalla = Rock ja se on hyvä.
Jonkun mielestä.
26.09.2008 klo 13.36
Omasta mielestäni myös toi Unforgivenin uusien versioiden teko on turhaa... Tuntuu vaan lähinnä pakolliselta täytteeltä levyllä
Rekisteröitynyt 07.08.2007
26.09.2008 klo 18.35
Rekisteröitynyt 23.03.2008
27.09.2008 klo 18.53
01.10.2008 klo 14.25 1
Tämä ei ole mielipideasia, vaan fakta. Täysin anteeksiantamatonta tämän tason yhtyeeltä.
Musiikillisestikaan ei päästä mihinkään keskivertoa kovemmalle tasolle. Kannattaa tsekata netistä amatöörien miksaamat versiot kappaleista. Kuulostaa paljon, PALJON paremmille kuin levyllä.
Pojot: 2 / 5
Rekisteröitynyt 21.08.2007
06.10.2008 klo 17.08
Kaikista biiseistä en kyllä tykänny, mutta kokonaisuutena on kyllä ihan ostettava albumi.
pisteet: 4/5
13.10.2008 klo 19.47
PS: Arvostelijalle: Mitäs erikoista Metallica on vuonna 1985 tehnyt?
Rekisteröitynyt 21.05.2009
08.11.2009 klo 11.44
04.11.2016 klo 09.10