Järjestyksessä toinen suoraan DVD:lle julkaistu Futurama-leffa jatkaa tavallaan siitä, mihin mielipuolisen sekava Benderin Jättikeikka päättyi. Aikamatkustuksen aiheuttamien paradoksien vuoksi taivas on kirjaimellisesti revennyt. Kaikki kiljuvat! Kaikki kiljuvat lisää. Kaikki kyllästyvät kiljumaan, ja sitten elämä jatkuu perinteiseen tapaan. Fry seurustelee "vaativan" naisen kanssa, Amy ja vihreä avaruusötökkä Kif valmistelevat omia häitään ja Bender-robotti on jälleen yksinäinen, katkera ja itsetuhoinen. Kun tv-sarjan hyvässä mielessä mieleen tuovaa irrallista komediaa on reilun puolen tunnin edestä esitetty, on jälleen aika käynnistää pääjuoni, johon sivujuonet kohtalaisen osuvasti liittyvät.

Juoni on hämäryytensä ja huvittavuutensa ohella sen verran fiksu, että jätän paljastukset minimiin. Repeämä on portti toiseen universumiin, jonka ainoa asukas on "moniniskainen monsteri", eli lonkerohirviö, joka halajaa kontaktia kuin kollegansa japanilaisessa piirrosviihteessä. Meininki on melkoisen kipeää, vaikka ikäraja 11 takaakin, että lonkerohirviön irstailu edustaa vertauskuvauksellista koulukuntaa. Se, että elävät olennot ovat vaarassa saada lonkeroa, tarkoittaa tietenkin sitä, että Bender tuntee olonsa entistä syrjitymmäksi. Sen sijaan, että Bender nousisi ihmisystäviensä pelastajaksi, hän aiheuttaa tieten tahtoen lisää ongelmia.

Jos Moniniskainen Monsteri olisi näytelty pienen budjetin tieteiselokuva, puolet vitseistä voisi poistaa, ja leffalla olisi silti kaikki edellytykset nousta välittömäksi kulttiklassikoksi, johon itseensä viitattaisiin Futuraman tapaisissa parodioissa. Futurama-nimeä kantava leffa jäänee vaille laajaa huomiota. Kuten edellisenkin elokuvan arvostelussa totesin, tämä on osittain ansaittua, sillä Futuraman ilkeät, sarkasmia pursuilevat hahmot, joille ei koskaan tapahdu mitään lopullista, vievät osan tarinan särmästä - vaikka juttu on juuri heille räätälöity. Sarjan luoja Matt Groening ja kumppanit pitävät rankasta sekoilusta ja siunausta heille siitä hyvästä, mutta kun sekoilu kerran viedään niin eeppiselle tasolle kuin on edes teoriassa mahdollista, olisi paljon mielenkiintoisempaa, jos päähenkilöiden välisissä suhteissa olisi tarinan todellisuuteen ankkuroivaa aitoutta, kuten Groeningin Simpsoneissa oli 90-luvulla. Erityisesti Bender vierailee liian usein ja liian selkeästi sen rajan synkemmällä puolella, millä tasapainottelu on huumorin lähde.

Benderin Jättikeikka alkoi vakuuttaa vasta loppuvaiheessa, että tekijät tietävät mitä ovat tekemässä. Moniniskainen Monsteri on hitusen jämäkämpi kokonaisuus, vaikka tyhjäkäynnillä putputetaan tälläkin kertaa minuutteja. Minuutti on ikuisuus, sillä yleisesti ottaen vitsi tai hilpeä populäärikulttuuriviittaus lyödään ruutuun muutaman sekunnin välein koko puolentoista tunnin keston ajan. Vitsien puuttuessa pinnallisuus alkaa harmittaa välittömästi.

Tuntuu, että piirrosjälki on parantunut elokuvien välillä. Kyse ei missään nimessä ole suuresta muutoksesta: alitajunta vain väittää, että jälki on puhtaampaa, ja ehkäpä vieläkin puhtaampaa kolmannessa elokuvassa Bender's Game, jota levyllä jo mainostetaan. Tietokoneen avustamina huippuhetkinään elokuva on silmälle jo ilo. Futurama kelpaisi aivan hyvin teatterilevitykseen - tai itse asiassa se kelpaisi sinne selvästi paremmin kuin useimmat parodiat JA animaatioelokuvat. Jos tekijät vain uskaltaisivat tehdä selviä, peruuttamattomia muutoksia (viimeisiään vetelevään) tarinajatkumoonsa, voisivat nämä mainiot pikku elokuvat tuntua ihan oikeilta elokuvilta.