Tropic Thunder on pieleen menevästä sotaelokuvasta (nimeltä Tropic Thunder) kertova pieleen menevä parodiaelokuva. Yhteys tuskin on tarkoituksellinen.

Elokuvassa epäpätevä brittiohjaaja (Steve Coogan) yrittää paimentaa tähtinäyttelijöitään, jotka ovat mukana vääristä syistä. Parhaat päivänsä nähnyt toimintastara (Ben Stiller) yrittää todistaa osaavansa näytellä. Kunnioitusta kaipaa myös pieruhuumorin erikoismies (Jack Black), joka on koukussa heroiiniin. Himmeä metodinäyttelijä (Robert Downey Jr.) aikoo ylittää itsensä tekemällä ns. käänteiset Michael Jacksonit, eli muuttumalla mustaksi mieheksi ilman meikkiä. Se näkyy, etteivät kemiat pelaa yhteen. Fiktiivisen Tropic Thunderin tärkeimmässä toimintakohtauksessa on kyllä munaa, mutta samalla se on tahattoman koominen siinä määrin, että se saa todellisen Tropic Thunderin tuntumaan yhdeltä onnistuneimmista parodioista vuosikausiin. Todellisen Tropic Thunderin ongelmat alkavat vasta vähän myöhemmin.

Sieluton leffamoguli (Tom Cruise roolissa, joka olisi hauska vähemmällä toistolla) pistää ohjaajanrentun koville. Miesparka tarttuu ehdotukseen, jonka esittää karu, kädetön sotaveteraani (Nick Nolte), jonka muistelmiin elokuva perustuu. Jotta näyttelijät ymmärtäisivät mistä sodassa on kyse, heidät lähetetään viidakkoon kera kässärin ja käskyn improvisoida piilokameroille. Viidakko on asutettu, joten sotaleikeistä tulee totisinta totta.

Hauskimmat hetket on tässä vaiheessa jo nähty, selkeästi. Sinne tänne matkan varrelle on siroteltu huvittavaa parodiaa sotaleffoista ja fiksuja, osuvia irtovitsejä Hollywoodin arjesta. Noin muuten sekoilu ei ole likimainkaan niin hauskaa, kuin se luulee olevansa. Alussa huumori on niin mustaa, ettei leffaa voi heikkohermoisille suositella. Samalla kun elokuva vajoaa yhä tylsemmäksi ja päämäärättömämmäksi, siitä myös tulee kiltimpi. On melkoisen omaperäinen ratkaisu aloittaa komedia, mitä nyt, verisen irtopään nuoleskelulla, ja päättää se kaavamaiseen pyssynpaukkeeseen, jossa kenellekään ei tunnu käyvän mitenkään.

Ideoita on paljon ja useat niistä ovat oikein hyviä, mikä ei tarkoita sitä, että niistä saataisiin paljoa irti. Downey Jr.:n suoritus mielipuolena himonäyttelijänä, joka näyttelee tauoitta leppoisaa mustaa miestä, on näkemisen arvoinen näyttelijän itsensä, eikä niinkään vitsien takia. Stiller on vauhdissa, mutta se ei ole kovin hauskaa, että Stillerin kaltainen koomikko näyttelee karua toimintahemmoa, joka etsii pehmeää puoltaan (Van Damme on kuulemma tekemässä juuri tätä tällä hetkellä – hän olisi rokannut samassa roolissa). Black on lähinnä läski ja äänekäs. Näyttelijävalinnoissa kuitenkin on vähiten valittamista: erääseenkin pieneen rooliin on saatu oikein Matthew McConaughey. Tom Cruise on mainio, mutta hänen korkeutensa läsnäolon korostus menee viime hetkillä jo säälittäväksi.

Stiller on myös ohjaaja ja yksi tuottajista ja käsikirjoittajista, eli varsinainen auteur. Kun mies diktaattorina elokuvaansa askartelee, hänen luulisi itse tietävän, mitä hän tahtoo. Yksi Tropic Thunderin jujuista on se, että sen tarina mukailee pitkälti sen elokuvan käsikirjoitusta, jota näyttelijät luulevat kuvaavansa. Tämä on hauska idea. Miksemme voi nähdä vain tätä: huumoriversiota Rambosta? Miksi tarinan kulku pitää keskeyttää typerillä sivujuonilla ja kohtauksilla, jotka tuntuvat olevan juuri sitä improvisointia? On vaivaannuttavan kehnoa tarinankerrontaa jopa tällaisessa parodiassa, että hahmot päättävät tehdä jotakin, mutta eivät teekään sitä aivan vielä, vaan alkavat jaaritella muista asioista, joita he eivät aiemmin ehtineet loppuun käsitellä.

Arvostelun sävy saattaa olla kärjistetyn negatiivinen, mutta sitä se pettyminen aiheuttaa: se on ihan simppeli sääntö, että näyttävintä ja fiksuinta matskua ei isketä heti elokuvan alkuun. Stillerin viimeaikaista uraa tarkastellessa naurua aiheuttava komedia on iso askel oikeaan suuntaan, joten käytännössä miestä pitäisi onnitella.