Herra kriitikolla on varmaan taas jotain perkeleen tärkeetä asiaa. Tamperelaispoikien edellinen leffa Kummelin Jackpot oli yllättävänkin mojova: draamakomediassa oli juoni ja symppis meininki. Kummeli Stories ja Kummeli Kultakuume eivät välttämättä ole parempia leffoja kuin Kummeli Alivuokralainen, mutta kyllä nekin ikään kuin jumankauta juu nääs päivää ovat, jos uutuusleffa on vain Olli Keskisen harvinaisen väsähtänyt alkujuonto. Kansansuosiota nauttivat koomikot kätyreineen ovat lähteneet ihan virallisesti puuhailemaan farssia, eli semmoista huvitusta, jossa toinen toistaan hämärämmät ongelmat kasaantuvat kasaantumistaan, kunnes tilanne jollain tavalla laukeaa. Kummelin rutiinien luulisi taipuvan tällaiseen erityisen luontevasti, mutta ei - tekele alkaa väsähtäneenä, eikä virkoa. Ei ole nyt hjuva fiilis.

Sattuupa sitten niin, että munuaisvauriosta kärsivä vääpeli Molotov (Heikki Hela) saa isotädiltään (Tuija Ernamo) ennakkoperinnöksi huomattavan kokoisen asunnon. Melkoisena mulkerona mies ilmoittaa kämpässä asustavalle monesti eronneelle munuaiskirurgille (Mikko Kivinen) ja naisia vierastavalle ötökkätutkijalle (Heikki Silvennoinen), että nyt tuli jätkät kuukausivuokraan kymppitonnin korotus. Molotov myös siirtää asuntoon sen isotätinsä, mikä nostaa kirurgin verenpainetta entisestään. Ei auta poikien muuta kuin hankkia alivuokralainen. Ilmoitukseen vastaa ensimmäisenä hellurei-hepsankeikka (Timo Kahilainen), jolla synkkaa ainakin mummon ja vanhan pojan kanssa.

Varovaisesti arvioiden 25% ja perstuntumalta heitettynä puolet koko elävästä kuvasta keskittyy hepsankeikan homojengin (Heikki Vihinen, Jasper Pääkkönen, Risto Korhonen) uuvuttavaan, pahasti ajastaan jäljessä olevaan ylinäyttelyyn. Voi hertsileijaa sentään, iha kauheeta, jos tää on siis iha bestistä mitä sillo syntyy, kun kässärin kirjoittelijaboyssit Kahilainen & Vihinen panevat parastaan, fak the best. Homojengi harrastaa sisustusta, homoilua, kaksimielisiä kielikuvia, homoilua, homojen hommia ja homoilua. Eivät Kummelit ketään loukata yritä: vähemmän arveluttavia halinallet ovat kuin kirurgi ja Molotov. Mutta kyllähän se nyt maksavaa katsojaa loukkaa, että pääasiassa pitäisi niinq naureskella tälle, Village Peoplen kulta-ajalla syntyneille stereotypioille. Tosihemmot tunnetusti leikkivät homoja kännipäissään, ja kutakuinkin yhtä hauskaa katsottavaa on puolet Alivuokralaisesta.

Dialogi keskittyy muunkin aikaa väsähtäneisiin kaksimielisyyksiin. Usein hahmot myös also spiik inglish. Kummelien legendaarisen junttimaisia tokaisuja, jotka alkavat aina elää omaa elämäänsä, viljelee lähinnä puolijumala Oiva Lohtander, joka rooli on surkean pieni. Ylivoimaisesti hauskimmaksi ominaispiirteeksi jää se, että miltei kaikissa rooleissa on aivan jumalattoman rumia ihmisiä. Eikä tämä solvaus ole. Karuus on oikein söpöä. Apinalauma on perisuomalaisella tavalla karismaattinen: ihan jo luonnostaan hauskempi, kuin heille tällä kertaa kirjoitettu materiaali. Kivinen, Silvennoinen, Ernamo ja Lohtander huvittavat jo läsnäolollaan, eikä mieli tee buuata muillekaan, paitsi Pääkköselle ja viiksihomo-Korhoselle. Kiitos näyttelijöiden, Alivuokralaisen katsoo kertaalleen silmät auki.

Alivuokralainen on kuitenkin lähempänä sellaista farssia kuin Vääpeli Körmy, kuin taidemuotoa nimeltä farssi (viime syksyn Arvoituksia arkussa on hyvä esimerkki jälkimmäisestä). Ideoita on tarpeeksi hyvinkin mehukkaaseen väärinkäsitysten ja onnettomuuksien sarjaan, onhan tässä homoja ja kirurgiaa, Afrikasta tuotuja raadonsyöjätoukkia ja tietenkin toisiaan vihaavia semi-sosiopaatteja. Huipennukset ovat kuitenkin ennalta-arvattavia, ja vaikka osa niistä onnistuu hymyilyttämään, tuntuvat ne jäävän järjestään puolitiehen. Ohjaus, leikkaus & rytmitys vetävät huomion itseensä useimmissa kielteisissä merkityksissä. Varsinainen loppuhuipennuksen tapainen osuus elokuvasta on pitkitetty, ponneton ja saumoiltaan epäselvä – selkeä antikliimaksi epäselvien antikliimaksien ja yleisen höpönlöpön päälle.