Hayao Miyazakin, Francis Ford Coppolan ja Kevin Costnerin tuoreehkot joutsenlaulut kutsuivat, kunnes muistin, milloin he viimeksi vakuuttivat. Miyazaki oli alansa ykkönen 2004 ja aiemmin. Sitten hän päätti tyriä suosikkisatuihini lukeutuvan Pienen merenneidon traagiset sävyt (Ponyo rantakalliolla) ja funtsia, että historiallisella sotainsinöörillä oli animaattorin mielikuvitus (Tuuli nousee). "Hitusen" kärjistettynä mestari teki holokaustista hömppäkomedian ja sitten vertasi itseään Hitleriin. Sillä pääsee Pringles-luokkaan. Kerran Pringles-tölkin mukana tuli Ali G Indahouse & näköjään Miyazakin pululeffa on Netflixissä.

Ilahduin heti, kun otsikon poika menetti äitinsä sota-aikaan. Poika juoksee kadulla. Pikainen otos esittää taustatapahtumat muotonsa menettävänä kaaoksena, mikä rikkoo Studio Ghiblin kuluneimmat maneerit ja ehkä mukailee Ghiblin kokeellisen Prinsessa Kaguyan tarun tyylittelyä taantumatta vastaavaksi konseptitaiteeksi. Nyt jaksaa katsoa pönötystä, jossa ihmiset näyttävät samalta kuin aina. Anime on väärä taidemuoto dialogille, jonka mukaan poika pitää uutta äitipuoltaan äitinsä näköisenä (he ovat siskokset), mutta kaikki toimii, jos näiden kaulasta ylöspäin halvaantuneiden hahmojen realistinen alapäätoiminta ankkuroi tarinan, ajoittaisen törmäilyn ja suun aukomisen kommentoidessa todellisuuden järkevyyttä koomisesti ja avaten tarpeen sielua luotaavalle fantasialle. Jos? Kun.

Miyazaki ottaa taas klassisen tarinan omakseen, eli leffalla ei taida olla sen kanssa paljoa tekemistä. Japaninkielinen nimi "Kuinka sinä elät?" on sama kuin vanhalla kasvuromaanilla. Miyazakin päähenkilö väitetysti käväisee samassa tilassa kuin se romaani. Joko siirrytään psykoosiosastolle, kun mystisen tornin haikara-aukko vaikuttaa ajavan Ihmemaan kaninkolon virkaa?

Leffalla ei ole kiire. Poika suhtautuu traumaansa ja muuhun mielipahaan hammasta purren, mutta kuten yksi hänen ylilyöntinsä osoittaa, asioita pitäisi käsitellä, joten toki maisemissa pyörii huomionkipeä ja alati perverssimmäksi muuttuva haikara. Huomataan, että tässä on jo tarpeeksi. Jos nyt viihdymme, tämä on taidetta. Vähän mulkumpaakaan haikaraa ei yleensä saa tappaa, joten vaikka haikara symboloisi pojan ongelmia, pojan on ratkaistava ongelma fiksusti, tai ehkä jotkut ongelmat pitää lähinnä hyväksyä, jotta voit sitten tehdä niistä elokuvia. Projisoidaan tähän omiakin traumojamme tai ehkä poika symboloi koko sukupolveaan tai Japania. 5/5.

Leffassa on ihmemaa. Siellä on lisää outolintuja ja muuta. Ohjaajan tyyliin kaikella on useampi olomuoto tai muu selitys käytökselleen. Haikarakonfliktia ei automaattisesti pilaa eikä paranna esimerkiksi se, kun pääsemme nyökyttelemään myös tappajapelikaanikonfliktille, jossa varmasti on kyse ainakin ekosysteemin tasapainosta, koska siitäkin ohjaaja aina puhuu. Mutta jos Henkien kätkemä kertoo henkien kylpylästä, Poika ja haikara kertoo geneerisestä ihmemaasta. Kissojen valtakunnan muistaen leffa ei ole edes "Pulujen valtakunta"; leffa on selvää Ghibliä ilman jämäkkää ideaa, jota osoittaa sormella. Vahvaa sisäistä logiikkaa edustavan fantasian keskelle kätketty sanoma tapaa tyydyttää eri tavalla kuin taiteilijan henkilökohtaisen avautumisen koristelu maneerimaisella spedeilyllä. Henkien kylpylä oli toimiva bisnes päähenkilöstä riippumatta, ja asiakkailla vaikutti olevan historiaa vielä erikseen.

Leffa on kiva, mutta se ei totisesti ole paras. Uskon siihen, että pienen ikuisuuden työn alla olleen teoksen tekijät nauttivat jo teknisestä puolesta: hattivattien määrästä ja heiluvista viiksistä. Mainittu alkupään otos ei jää ainoaksi katsojaakin riemastuttavaksi luovuuden purskahdukseksi, mutta samaan aikaan leffa on ylipitkä ja tietyllä tapaa suunnaton, joten jää aikaa pohtia, oliko myös tuulen tuivertama sepalus tiimille palkitsevaa irrottelua ennen puolen vuoden putkea, jonka aikana piirrettiin vain tarpeettomia, joutavia siirtymiä.