Naamariyhtye Slipknot ei päästä tuoreellakaan albumillaan fanejaan helpolla. Järkäleellä on mittaa yli 70 minuuttia ja viisuja ei käydä läpi lyhyen kaavan mukaan. Bändi vedätti mediaa ja yleisöä pitkällisellä uusien maskien paljastusvaiheella. Ulkomusiikilliset syyt antavat palstatilaa, pidempiaikainen fanipohja hankitaan albumien sisällöllä. All Hope Is Gone on synkkä ja raastava mutta vauhtia on jätetty takavasemmalle. Aikaisemmin jopa kuolonmetalliin sivuaskeleita ottanut Slipknot käyttää enemmän asennemetallin viitekehystä. Suurin muutos vauhdin jarrutuksen lisäksi on kevyemmän melodiaosaston vahvempi sananvalta. Kertosäkeissä on paikoin kevyempi kaiku mutta tarttuvuudesta ei tingitä. Vokalisti Corey Taylorin Stone Sour-kokoonpanon melodisempi radiorock on hiipinyt osaksi leipäbändin nykypäivää. Lyhyesti sanoen, Slipknot osaa paremmin jakaa nyrkkiä ja toisaalta korvakarkkia - bändin laventunut ulosanti tuo esille leveämmän siivun metallin ja raskaamman rockin nykykenttää.

Ääripäät alkavat valua turhankin kauas. Tiukin asennejyystö ei tahdo mahtua samalle levylle radioystävällisemmän raskasrockin rinnalle. Tässä tapauksessa kokonaisuus peittää kuitenkin alleen pienet kauneusvirheet. All Hope Is Gone vaatii paneutumista ja pureskelua - tämän albumin lopullinen hammasrivistö paljastuu vasta vuosien kuluttua. Yksi asia tuntuu kuitenkin selvältä - bändi osoittaa uudella albumillaan olevansa enemmän kuin ryhmä möykkääviä narreja. Slipknot ei hirtä itseään teatraaliseen sarvipäägalleriaan - bändi paljastaa todelliset kasvonsa.

Nimibiisi All Hope Is Gone on albumin vihaisin roiskaisu - perinteistä ja tuttua, Slayerit tiskiin ja asenteella! Gematria on tulinen rässikone, pirun kiukkuinen tekele. Rumputuli on tutun monipuolista ja tukevaa. Sulfur hakkaa raskautetulla kädellä ja lastua lentää...Butcher's Hook ja This Cold Black eivät anna viitteitä bändin löystymisestä - raskasta kaikilla mitta-asteikoilla punnittuna. Toisesta vaakakupista löytyvät Metallicamainen raskas-slovari Dead Memories, junnaavampi ja kertsin kohdalla keventävä Psychosocial ja alavireisen raastava mutta oudolla tavalla viehättävän rokkihenkinen Gehenna.

All Hope Is Gone on Slipknotin vahvin albumikokonaisuus. Vanhat fanit saavat päättää, onko bändi antanut liian suuren osuuden rokkikertseille ja vauhdin hillitsemiselle. Albumi on kuitenkin pirun vihainen, päällekäyvän raskas ja täynnä asennetta. Corey Taylorin vokaaleista löytyy sävyjä yllättävänkin laajalla horisontilla. Albumille kannattaa antaa mahdollisuus, tuntuu kestävän myös tehokuuntelussa ilman happanemista.