"Pahuksenmoisten sattumien vuoksi salainen agentti 86 onnistuu olemaan yhteiskunnan pystyssä pitävä sankari samaan tapaan kuin James Bond, vaikka 86 on kyvytön, itserakas rähmäkäpylä." Näin kuvailisin lyhyesti 60-luvun hassuttelua Salainen agentti 86, jossa on tiettyä ajatonta lumoa. Monien innolla odottama elokuvaversio hukkaa tv-sarjan pointin lähes niin tyystin, kuin on edes teoriassa mahdollista. Ellei Maxwell Smartin näyttelijäksi olisi valittu sympaattisen, hölmön & keski-ikäisen miehen sanakirjaesimerkkiä Steve Carellia, metsään olisi menty oikein marjastamaan.

Uusi Smart ei ole velmu agentti, joka tuntuu tietävän mitä tekee, kunnes aina toisin todistetaan. Smart on nyt alakuloinen, mutta kyvykäs, terävä-älyinen ja aseeseen tarttuessaan vaarallinen mies ottaen huomioon, ettei hän ole agentti, vaan konttorirotta. Agenttijärjestö CONTROL ylentäisi Smartin, ellei toimistolla tarvittaisi perusteellista nörttiä. Smart pääsee kentälle vasta, kun vanha vihollisjärjestö KAOS onkii tietoonsa muiden agenttien salaiset henkilöllisyydet. Plastiikkakirurgilla juuri käynyt agentti 99 (Anne Hathaway) pariutuu märkäkorvan kanssa vastentahtoisesti, kun KAOSin ydinpommihankkeet pitäisi estää.

En tiedä mitä hauskaa on siinä, että hyvää tarkoittava idiootti yrittää parhaansa ja lopulta myös onnistuu. Joskus uusikin 86 ilmaisee pöyhkeää, perusteetonta itseluottamusta, mutta tämä on yhtä väkinäistä ja satunnaista nostalgian muiluttamista tarinan uuteen versioon, kuin legendaarisen kenkäpuhelimen ja muutaman sivuhenkilön tylsät, merkityksettömät viuhahdukset. Jos jo se on pyhäinhäväistys, että uusi Smart ymmärtää tekevänsä virheitä, mitä on se, että ennen kuin päivä on pulkassa, Smart tekee kaiken minkä Bond yhtä hyvin kuin Bond? Smart on leffassa jopa fiksumpi kuin leffatrailereissa, sillä trailereissa moni kohtaus on saatu näyttämään vitsikkäämmältä kuin ne ovat oikeissa asiayhteyksissään. Muutama vitsi, jotka toimivat jo joskus vuonna 2002, kun trailerit alkoivat pyöriä, on yhä hauska.

Ei ole paha juttu, jos niin kyvykäs koomikko kuin Carell luo uuden hahmon, mutta kernaasti moisen soisi olevan esikuvan veroinen edes symbolisella tasolla. Elokuva on niin kaukana lähdemateriaalista, että suorat lainauksetkin vain korostavat tätä: joitain asioita, joita Smart lausui tv-sarjassa silkkaa typeryyttään, elokuvan Smart käyttää tietoisesti vitseinä. Brittikomedialta tuntuva jenkkikomedia on muuttunut Hollywoodin kaavamaiseksi toimintakomediaksi. Onnekkaasti muutamassa toiminnallisuudessa, erityisesti lopun takaa-ajossa on vauhtia. Vauhdikkaana leffa viihdyttää vaivatta enemmän kuin pikkutuhmana tai lapsekkaan sadistisena.

Carellin tehdessä kaiken minkä käsikirjoitus sallii, pääsee Alan Arkin höyryämään huvittavasti hänen pomonaan ja Terence Stamp kenkkuilemaan karismaattisesti ydinpommijuonen pääjehuna. Anne Hathaway on persoonallinen kuin Bond-tyttö, Dwayne Johnsonin superagentti lähinnä seisoo taustalla ja muu poppoo tekee samoin. Kaikki jää vaiheeseen: asioita esitellään, mutta mitään ei kehitetä eteenpäin, saati viedä loppuun asti. Persoonallisin hahmo Smartin jälkeen on vähäpuheinen KAOS-korsto Dalip (WWE-painija Dalip Singh), mikä ei ole lainkaan hyvä asia: jos kenkää heittelevä Austin Powers -hahmo Random Task oli huvittava parodia hattua heittelevästä Oddjobista, on Dalip täysin sama hahmo kuin Bond-konna Jaws. Pois on jätetty vain rautahampaat.

Ei Salainen agentti 86 niinkään huono elokuva ole, kuin mauton ja hajuton. Tarinassa on enemmän aukkoja kuin omaperäisyyttä, mutkia vedetään surutta suoriksi ja pari kohtausta on leikattu niin sekavasti, että kärryiltä putoaa hetkeksi pakostakin - mutta kaikki tämä on ikävää vain siksi, että kreisikomedian uskottavuudella varustetusta leffasta on unohdettu sekä kreisiys, että kunnollinen komedia. Sellainenkin kökköleffa kuin Johnny English on lähempänä 86:n tyyliä kuin tämä.