Arn - Pohjoinen Valtakunta
Ensi-ilta: | 22.08.2008 |
Genre: | Draama, Sota |
Ikäraja: | 13 |
Toisen osan alkaessa Arn on edelleen tappelemassa muslimien kanssa. Ihmettelin viimeksi, miten tämä liittyy millään lailla siihen alussa esiteltyyn teemaan, että kotona Ruotsissa kuningasta vaihdetaan kuin keskiajalla alusvaatteita. Vaikka sitä kuinka yrittäisi olla hyväntahtoinen ja löytää tarinasta jonkin pointin, on Pohjoisen Valtakunnan jälkeen selvää, ettei sellaista ole. Persoonallisuuttaan kertaalleen vaihtanut Arn sotii lähi-idässä, koska niin se nyt vain on. Ennen tärkeää ratkaisutaistelua muslimien sotaherran kanssa sankarimme yrittää lähteä livohkaan, mutta sitä ei sallita. Kun tätä taistelua on noin puoli tuntia alustettu, se... taitaa tosiaan alkaa. Sekuntia myöhemmin katselemme Arnia makaamassa maassa naamallaan sankarin arvolle sopiva kliseinen kyynelarpi (otsasta kulmakarvan kautta silmän yli poskelle). Kivaa. Nyt hän pääsee kotiin, koska edellisessä elokuvassa hän tajusi kunnioittaa vihollisiaan, joista emme enää kuule mitään.
Arn teleporttaa itsensä Ruotsiin. Jossa on hänen rakastettunsa. Ja heidän poikansa. Jopas oli helppoa - ottaen huomioon, että joku voisi väittää, että edellisen elokuvan lopetuksen idea oli juuri siinä, että katsoja jää miettimään, näkeekö Arn enää koskaan armaitaan. Muut asiat ovat Ruotsissa oikeastaan paremmin kuin silloin, kun Arn sieltä lähti: Arnin kaveri on kuningas. Totta kai pientä poliittista jännitettä on ilmassa, mutta no, niin aina. Elokuva päättyy. Sitten se alkaa uudestaan. Kuusi vuotta myöhemmin kuningas on sairas ja ilkeät tanskalaiset yrittävät auttaa valtaistuimelle oman ehdokkaansa. Onneksi Arn osaa tapella! Seuraava köyhän miehen iso joukkotappelu näytetään katsojillekin.
On aivan oikein, että Hollywoodia usein haukkuvat kriitikot kuten minä joutuvat katsomaan silloin tällöin näitä eurooppalaisia spektaakkeleita. On sääntö eikä poikkeus, että kun Euroopassa yritetään olla eeppisiä, lopputulos on ylituotettua sekamelskaa, jossa on näennäisesti kaikkea, mutta ei sielun sirpalettakaan. Aivan sama puhutaanko pohjoismaisesta miekkailudraamasta, ranskalaisten uusimmasta Asterixista tai eurooppalaisvoimin vesitetystä tietokoneanimaatiosta. Arn-saaga on sitä, että Hollywoodin toimivaksi todettua kaavaa yritetään kopioida ilman niitä resursseja (rahaa, tehostefirmoja ja karismaattisia näyttelijöitä), jotka ovat ainoita syitä, miksi kaava toimii. Arn on häpeällisesti vapaa kaikesta paikallisväristä: jopa Hollywood olisi tuottanut ruotsalaisemman oloisen leffan ruotsalaisista, jos se olisi sattunut samasta ilmeisen yhdentekevästä lähdemateriaalista kiinnostumaan.
Ohjaaja Peter Flinthin mielestä koskettava, runollinen draama on sitä, että aikuisenkin uinuttava kehtolaulu soi, kun kamera kuvaa syvästi masentuneen näköisiä näyttelijöitä, tai kastepisaroita puskassa. Näyttelijöissä ei ole varsinaisia vikoja, heille vain ei anneta mitään mielenkiintoista, mieleenpainuvaa tekemistä. Enemmän kuin tusinan kertaa ihmettelin nuokkuessani, että kukahan hemmetti tuokin on, kun en yksinkertaisesti muistanut nähneeni kyseistä (usein varsin oleellista) hahmoa kertaakaan aiemmin. Erään tunnepitoisen eli huomionarvoisen kohtauksen alkaessa säpsähdin syvältä ajatuksistani ja hämmennyin, kun tajusin olevani elokuvateatterissa, hitto vie! Ainoat viihdyttävät kohtaukset edustavat sen suuntaista komediaa, että viattomien ihmisten teurastuksen keskeyttänyt Arn ainakin tuntuu surevan lähinnä haavoittunutta hevostaan.
Saavutus se lienee pillereitä terveellisempi unilääkekin.
Keskustelut (4 viestiä)
Rekisteröitynyt 07.08.2007
21.08.2008 klo 17.15
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
21.08.2008 klo 17.47 1
Oho, 2 tähteä.
Joo, oho - mutta toistan: 2 tähteä vain suhteessa edelliseen ongelmajätteeseen. Tässä leffassa Arn ei esimerkiksi sano että pimpelipom ja ole heti seuraavassa kohtauksessa 80-vuotias norjalainen kalastaja.
25.08.2008 klo 11.02
11.09.2008 klo 23.41