Manaaja: Uskon merkki on 430 miljoonaa dollaria maksanut jatko-osa Renny Harlinin ohjaamalle flopille Manaaja: Alku. Mitä enemmän taiteellisia ja kirjanpidollisia saavutuksia ajattelee, sitä loogisempaa on kehystää asia näin.

Studio maksoi 400 miljoonaa oikeuksista, koska vuoden 1973 Manaaja on kaikkien aikojen isoimpia hittejä ja sukupolvikokemus. Kuvittele, että määritelmäsi kauhuleffalle on Hitchcock tai Tri Jerry ja Mr. Hyde, kun ryhmäpaineet velvoittavat todistamaan kankaalta, kuinka arkisen makuuhuoneen ovi aukea kerta toisensa jälkeen paljastaakseen alati saatanallisempia näkyjä. Manaaja on Star Wars -tason hitti, joten toki lisenssi kiinnostaa, jos studiopomo unohtaa, että jo kakkonen floppasi ja sellaista kamaa kuin "paavin manaaja" ja "manaus" saa tehdä ilman lupaa. Brändillä ei ole Darth Vaderia vaan pari tyylivalintaa ja nuottia.

Uskon merkki tarjoaa kaksi örisevää koulutyttöä. Alkuperäisen tytön äiti Ellen Burstyn käy toteamassa 50 vuoden tauon jälkeen, että hänhän ei manausta todistanut, mutta hän on lukenut asiasta, joten tsemppiä uusille yrittäjille, we're all counting on you. Yhtä nostalgista olisi nähdä Uuno Turhapuron hautajaiset (Harlinin) Luokkakokous 3:n seuraajassa.

Merkittävin näkökulma on toisen tytön isän. Hän menetti uskonsa samalla kun vaimonsa, mutta tällaiset "teemat" jäävät suppeiksi sivumaininnoiksi. Suorittajamies hän on. Puoli tuntia palaa vaiheeseen, jossa tytöt ovat kadoksissa, joten isän hädän voi ottaa vakavasti. Sitten on lupaavan epämukavia eli suhteellisen uskottavia ja ehkä epäkaupallisia sekunteja, mutta leffalla on jo kiire liioitella, joten ei muuta kuin tukka sekaisin, keltaiset piilolinssit naamaan ja örisemään.

Varma tapa tehdä näitä on ottaa pappi, joka uskoo demoneihin, mutta suosittelee ensin psykiatria. Uskon merkki kokeilee noin kaikkea muuta. Toisen tytön perhe on uskonnollinen. He alkavat puhua demoneista tuiman mulkaisun jälkeen ja se heistä. Kirkon byrokraatit irtisanoutuvat tästä, koska niin sanotaan. Leffa toimii The Handmaiden's Talen esiosana, sillä Lydia-täti on mukana kirottuja naisia eheyttämässä. Joku voodoo-akka saa pari kohtausta huvin vuoksi ja taustalla pönöttää muitakin. Leffa on melko varma, että Saatana ja Jeesus ovat henkilöitä, mutta elämänkatsomus on kunkin oma asia.

Teoriassa yhteisön yhteispeliä suositellaan, mutten osaa sanoa, miten sen on edes tarkoitus toimia, kun manaussessio on kliseinen farssi, joka pöräyttää koomista tehostesavua ilmeisten oikkujen päälle. Moni kohtaus on muodollisesti pätevä, mutta yhdistävä liima on heikkoa: mielessäni kävivät jopa kehnot roolipelit, joissa tärkeät kohtaukset kulkevat itsepäisesti tietyllä tavalla pelaajan päätöksistä riippumatta. Alku herättää kysymään, mihin tytöt ovat sotkeutuneet, muttei tämä mysteeri ole vaan uusi Manaaja.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaava David Gordon Green tyri vastaavasti Halloween-trilogiansa. Oli idioottimaista väittää, että roisto on lähes yliluonnollinen ja yhä pelätty tappokone, jona häntä pidetään jatko-osista johtuen, vaikka Green kumosi jatko-osat ja väitti roiston notkuneen 40 vuotta vankilassa. Uskonsa menettäneen yksinhuoltajaisän ja "muutoksia kokevan" tyttären suhteessa olisi ytyä riittämiin, jos visionääri tahtoisi ottaa Manaajan omakseen, eikä Burstynin pakottaminen mukaan olisi hullua, jos se olisi ainoa tarpeeton stuntti, mutta Green on askarrellut tuotteen kuin kidnappaaja väsää kiristyskirjeen. Jos helvetin kierrätys on pakkoa katsoa, niin uusin Ennustus (The Omen) sentään pyrkii kertomaan tarinan.