Kingsman-ohjaaja Matthew Vaughn uudistaa agenttijännäreitä innovatiivisesti kuin syöpä. Kymmenet solusi muuttuvat syöpäsoluiksi päivittäin, ja yhtä luonnollista on pursuta ideoita, mutta immuunijärjestelmän on tarkoitus pysäyttää pahalaatuinen kehitys ja estää lajityyppiä kuolemasta. Vaughn on ulostanut kaksi floppia peräkkäin.

En malta olla selvittämättä, mitä eksoottinen imbesilli puuhaa. Huipputähtiä vilisevä 200 miljoonan dollarin toimintakomedia Argylle päätti pultata julisteeseen kissan. "Kun kissa on ulos laukusta" eli kun tiedämme totuuden, siitä ei saa puhua... Kuluttajansuojelun nimissä mainitsen heti, että Henry Cavill ja John Cena vain vierailevat tässä, vaikka Cavill näyttelee nimihenkilöä.

Alkuasetelma on sama kuin Vihreän timantin metsästyksessä ja The Lost Cityssä. Agentti Argylle on naiskirjailijan menestyshahmo. Kirjailija on yksinäinen kissatäti, joten sehän piristää, kun hän ajautuu tositoimiin. Aidot agentit ovat kiinnostuneita naisen tarinoiden uskottavuudesta, vaikka leffa on tarkoituksella epäuskottava. Vitsi ei siis ole se, että kioskipokkaritäti kohtaa todellisuuden, vaan käsikirjoittaja fantasioi siitä, että hänen järjettömimmätkin ideansa ovat totta. Tai jotakin; jokainen tästä sillisalaatista lausuttu asia on puolitotuus.

Bryce Dallas Howard näyttelee kirjailijaa. Hän unelmoi Cavillin & Cenan Fast & Furious -menosta, mutta todellista agenttia näytteleekin Sam Rockwell. Hämmentyneellä Howardilla tuntuu olevan ajatustoimintaa. Rockwell on aina täyteläinen valinta asiantuntijaksi, joka on alfan sijaan beta lähinnä koska hänen isomummonsa nussi näätää. He ovat sopusuhtainen pari, jos leffa malttaa hetken pysyä jossakin ideassa. Esimerkiksi ensitapaaminen tyritään siten, että kun Rockwell pääsee vauhtiin, Howard kuvittelee hänen tilalleen Cavillin. Jos katsoit Vihreän timantin metsästystä toivoen Michael Douglasin muuttuvan välillä Harrison Fordiksi, edes manaaja ei voi auttaa.

Käänteitä on rutosti ja rutolla viittaan mustaan surmaan. Kun oletat, että itsetarkoituksellinen sekoilu pieree viimeisiään, jäljellä on tunti: leffa ei lopu koskaan. Jokainen käänne on nähty jossakin. Esimerkiksi sivuosanäyttelijä Samuel L. Jackson voisi muistuttaa Vaughnia kahdesta asiasta. Toisaalta on selvähköä, että tämä on parodia tällaisista: parodia ironisista komedioista? Jokainen päätös ei ole kehno kiistattomasti, vaan Vaughnilla on oma huumorintajunsa, joka voi johtaa kulttimaineeseen. Moni päätös on kehno etäännyttäessään tai jättäessään potentiaalia pöydälle hätäilyn vuoksi.

Vaughn olisi saanut jäädä studiopomojen orjaksi piristämään geneerisiä tuotteita (tyyliin X-Men: First Class). Kun loppupuolella tuijotin tuonpuoleiseen kuolaa suupielessä, jouduin kelaamaan vähän taaksepäin, kun Vaughn heitti peräkkäin kaksi erilaista visuaalisesti omintakeista kohtausta, joihin hän tunnetusti kykenee, mutta joita ilman hän kokee pärjäävänsä ensimmäiset 90 minuuttia. Aistin jopa tunnetta, joten koin ymmärtäväni Vaughnia, joten tulin entistä vihaisemmaksi, koska tahdoin antaa tälle yhden tähden.

Karismapoppoo tekee moitteetta mitä käsketään. Eritoten Rockwell ansaitsisi esiintyä hyvässä tällaisessa. Jos Vaughn olisi 50% vähemmän Vaughn ja vaikka vain viisi käännettä korvattaisiin konkretialla eli inhimillisillä reaktioilla muihin käänteisiin, saattaisin kuulua kulttiin. Aidosti hullu juoni voi toimia omalla painollaan, mutta Argylle on itsetyytyväisesti virnistelevä käänteiden lista.