Osa 1 näyttää, että vaikka klassikon uusisi tositarkoituksella, kaikki on jo tehty paremmin, koska kyseessä on klassikko. Tarinan pihvin sisältävä Osa 2 todistaa, että Dyynissä itsessään kytee potentiaalia, jota ohjaaja Denis Villeneuve simppelisti ei tavoita.

Ville vakuuttaa ymmärtävänsä Frank Herbertin romaanin. Dyyni ei ole voimafantasia valkoisesta pelastajasta. Siksi Ville tahtoo tehdä kolmosenkin, koska Dyynin messias -romaanilla Herbert selvensi asiaa. Ville on jo selkeä. Arvokkaampi asia ja arvokkain juttu, jonka kahtia jaettu tarina voi tehdä, on se tunne, että hahmot ja maailma todella hengittävät, jolloin muukin on mahdollista kuin pikakelatut kliseet. Harry Potter onnistui. Jopa Twilight onnistui ironisesti. Ville ei.

Jos Pär Ze Lémuaa ei ole saatavilla, Timothée Chalamet on osuvin valinta prinssiksi, joka joutessaan harkitsee messiaan hommia. Naama löytyy nilkin kohdalta Wikistä, ja nouseva äänenpaino aktivoi alkukantaista herrafobiaa, enkä siis tylytä Timppaa, vaan nyökkään suorituksen toimivalle puolelle. Sukunsa viimeinen toivo Paul Atreides jäi aavikkokansan luo. Messiashuhut ovat lähtöisin imperiumin kieroilta nunnilta. Päähenkilönä Paul ei tahtoisi huijata, vaikka soopan puhuminen innostuneille hihhuleille olisi keino lopettaa elokuva kahta tuntia aiemmin. Tosi samaistuttavaa.

Se mikä maailmanrakennuksessa toimii on 100% heimopäällikkö Javier Bardemin ansio. Hahmo uskoo. Ehkä hän haluaa uskoa? Hän esittää kuivuudessa elävän kansan viisauksista useimmat, joten en kääntynyt häntä vastaan, kun hän kertoi vettä piisaavan, vaikka se kaikki on varattu pyhän uimahalliketjun tarpeisiin. Sehän on runoutta, kun hän kieltää itkemästä aavikolla. Se ei ole, kun hän ilmoittaa kusevansa vain kerran vuodessa ja uudelleenkäyttävänsä senkin ketsuppina, mutta saatoin hallusinoida jotakin. Ja, siis: Bardem näyttelee. Leffa tursuaa ostettua karismaa, mutta Bardem painaa duunia tavoitteiden eteen.

Paul jää turhauttavan etäiseksi. Zendayan aavikkoruusu rakastuu Pauliin, koska niin sanotaan. Hahmo symboloi sitä, että aavikkokansaltakin löytyy modernia järkeä, jos moinen Paulille kelpaa, mutta kolmen tunnin leffanpuolikkaan pitäisi kyetä romantiikkaan ellei jopa dramatiikkaan. Osa 1 esitteli Paulin äidin ajan kanssa, mutta paljonpa se kannatti: se on huono vitsi, kun mamma vetää huumeita ja ryhtyy piirtelemään tussilla naamaansa örisevänä superhihhulina.

Pahuus on suhteellista, joo. Harkitsin imperiumin monotonisen johdon kantaa kunnioittavammin kuin jonkun Orpon. On kuitenkin myös Härkösten klaani. He asuvat mustavalkoisella planeetalla mustan auringon varjossa! Jos en olisi nähnyt Oiva Lohtanderin SAK-mainosta, saattaisin kokea Stellan Skarsgårdin näköisen Jabba the Huttin eksoottisena kärjistyksenä. Dave Bautista on kertonut sen olevan tärkeää, ettei hän näyttele puhtaita apinoita, joten hän huutaa ihan englanniksi. Se ei ole minkään valtakunnan kerrontaa, vaan rahvaan manipulointia, että käytännössä vasta loppusuoralla ja oikein ajan kanssa esitellään sheivattu albiino elvis, joka puukottaa huvikseen palvelijoitaankin, jotta herra "ajatuksia herättävä kerronta" itse voisi lopussa tapella aidon pahiksen kanssa. Having a cake and eating it too.

Tämä on elokuva, jossa kootaan armeija ja pistetään ranttaliksi. Kaikki syvällisempi on sisäistetty – ja Star Warsin esiosat tekivät sen kaiken paremmin. Arvostan mm. sitä, kuinka Paulin ensimmäiselle hiekkamatoratsastukselle löytyy aikaa, mutta sitä hämmentävämpää on, miten luonnosteltuja hahmoja avaavat asiat ovat.

Jos ennätyksellisen realistinen eli partainen ja jopa muna heiluen svengaileva Tarzan painisi eeppisesti valtavan gorillan kanssa, kokisitko vision ehyeksi, jos sama gorilla heti kohta kantaisi harteillaan kiikkutuolissa istuvaa mummoa, koska Janen isoäiti tuli kylään? Siinä oli kaikki hiekkamadoista. On useita komeita otoksia, joissa peltiromu räjäytetään sissitaktiikoilla, mutta yleisesti kuvaus ja editointi eivät vakuuta, jos muistelen esimerkiksi kolmen tuoreen tv-sarjan verrannollisia huipentumia. Vielä 5-10 vuotta sitten leffateatterit olivat pyhä uimahalliketju minulle, mutta taas koin käyneeni siellä lähinnä kuuroutumassa.