Aquaman and the Lost Kingdom
Ensi-ilta: | 20.12.2023 |
Genre: | Fantasia, Sci-fi, Seikkailu |
Ikäraja: | 12 |
Klassikkobiisi "Born to be Wild" soi, kun vauva pissii Jason Momoan naamalle, joten joskus on tosi jännittävää katsoa näitä ennen kuin arvosanoja on julkaistu. Edellinen Aquaman oli parempi kuin mikään, mitä Zack Snyder sai Momoasta irti?
Markkinointitiimi ehdotti mulle merihevosta, ilmoittaa Momoa-rölli montaasissa, joka tekee vauvan kusesta ja piraattien mätkinnästä samaa puuroa. Pian opimme, että kostonhimoinen soikiopää Black Manta jatkaa kostamista, koska tässä on pätkä edellisestä leffasta & nyt hän latasi lisää voimaa. Hyvästelkäämme ironisetkin jännitteet.
Isot leffat eivät ilmastonmuutosta kiellä, mutta sen huomioiden teemaa käsitellään niin tökerösti kuin mahdollista. Vaikkei tavoitteisiin kuulu Aquamanin valtakunnan elävöittäminen, hän saa varhain kuulla merenneidoilta, että ihmiskunta on saastuttanut sata vuotta. Pian oikaistaan, että se onkin soikiopää, joka on piereskellyt pari viikkoa! Annetaan sille selkään. "Opetukseen" palataan vasta epilogissa 80-luvun piirrossarjojen (kuten He-Manin) tyyliin mutta kehnommin, sillä on luontevampaa selittää satu lapsille kuin nostaa painava teema pöydälle ja unohtaa kehittää sitä.
Vesirölli liittoutuu pahan veljensä kanssa, koska vain veli osaa neuvoa, että vain Jabba the Hutt osaa neuvoa, missä soikiopää kyräilee. Sankari ei harkitse asiaa, vaan töksäyttää, että nyt leffa on riitelevästä parista kertova kimppakomedia. Kirjaimellisestiko? No, hän kirjaimellisesti vitsailee veljensä olevan kuin (Marvelin) Loki. Tulehtuneiden kemioiden ja hatusta vedettyjen kulttuurierojen merkeissä ei silti kauaa kujeilla. Yleensä kymmenen hahmoa kelluu päällekkäin vihreän kankaan edessä.
Takana on reilusti uusintakuvauksia: kamaa filmattiin kahden eri Batmanin kanssa, vaikkei mukana ole Batmania. Tieto selittää vauvakusitappelumontaasit ja kyvyttömyyden elää hetkessä. Kohtauksilla oli merkitys, mutta lopullisen tilkkutäkin ainoa tavoite on loppua.
Funtsin, että maineensa menettäneen Amber Heardin osuus ja varsinkin dialogi on minimoitu siten, ettei hahmo ole enää hahmo, kunnes huomioin, mitä muut tekevät: eivät mitään. Hahmoja tukeva montaasi voisi esimerkiksi vitsailla, miksi maanpäälliseen elämään tottunut Aquaman kokee Pienen merenneidon faijan hommat haastaviksi. Käytännössä hän A. juo kusta kikattaen ja B. on kova supersankari, joten C. hän summailee, että kaljaa hän haluaa, eikä kunkun hommia.
En mene takuuseen lähimuististani, mutta näin asiat koetaan. Se on rapu, joka haukkuu pahiksia selkärangattomiksi. Pahis uhoaa polttavansa maan tasalle vedenalaisen valtion. "Kadonneen valtakunnan" virallinen nimi oli Zombie-Helvetti jo ennen kuin asukkaista tuli helvetin zombeja. Se, että edellisen osan rummuttava mustekala on ylennetty sivuhahmoksi, pitää selittää, koska ruudulla näkyvä painoton muovimälli ei musisoi tai tee mitään muutakaan.
Pyrin hyväksymään sen, että tunne kaiken kliseisyydestä kasvaa iän myötä, mutta silti pidin absurdina sitä, kuinka leffa haisee kokoelmalta vuoden 2023 laiskinta soopaa tyyliin Pieni merenneito, Meg 2, Ant-Man 3 ja Transformers 7. Zombietyylisiä taivassädetorneja on monissa tarinoissa, mutta siitä ei voi olla montaa kuukautta, kun näin tämän version viimeksi?
Aquamanin ja ilmeettömän, hengettömän voimalataajan lyhyissä nyrkkitappeluissa on hitusen meininkiä. Muutama kiiltokuva kehystyy oivasti, mutta usein en edellisen osan pröystäilevää, telkkarin demoamiseen soveltuvaa keijupölykarismaa havainnut, vaikka ohjaaja on sama. Olettamani on se, että intohimo haihtui, kun suunnitelma pistettiin uusiksi neljännen, viidennen kerran. Vaihtoehtoisen teorian mukaan kriitikon on tarkoitus pitää silmät auki koko ajan.
Marvelin Ant-Man 3 ja DC:n The Flash ovat kehnoja, mutta kummallakin on selkeä perusidea. DC:n Shazam 2, Blue Beetle ja Aquaman 2 on tehty vailla ensimmäistäkään ideaa. Toistan sen kannan, että megafloppi The Marvels on kiva, koska se käy rennosti läpi rajattuja sketsejä.
Keskustelut (2 viestiä)
Rekisteröitynyt 05.11.2019
25.12.2023 klo 23.03 2
Muistelen kokeneeni jotain ihan oikeita tunteita lapsena Hämähäkkimies-sarjisten parissa, ja ainakin yksi noista tarinoista oli kohtalaisesti kestänyt aikaa kun luin aikuisena uusiksi. Mutta 99% kaikesta supersankaritarinasta tuntuu nololta, ja vielä pahempaa, tietoiselta noloudestaan.
Yritin hiljattain antaa genrelle uuden tilaisuuden lukemalla kehutun Irredeemablen, joka kertoo käytännössä pahasta Teräsmiehestä. Koin varmaan jotain samaa mitä venäläisiä klassikoita arvostava tätini koki lukiessaan fantasianovellejani: vittu mitä paskaa, kenelle tämä on tehty. Kuitenkin haluaisin lukea/katsoa supersankaritarinoita! Ilman itsetietoista pelleilyä, ilman "aikuiseen" makuun suunnattua edgyilyä.
Tämä kommentti lähti vähän omille raiteilleen. Halusin vain sanoa että samaistun ajatukseen että " tunne kaiken kliseisyydestä kasvaa iän myötä"
27.12.2023 klo 01.49 1