Maailma loppuu taas. Jo etukäteen Julia Roberts ilmoittaa vihaavansa ihmisiä, mikä vetoavasti perustellaan vain elämäntuskalla ja luonnevirheillä. Itse olen melodramaattisen kiukkuinen arvuuteltuani pari viikkoa, milloin ja miten usein huoltomiehet soittavat ovikelloa. Tahdon syrjäiseen mökkiin, jonne Roberts lähtee spontaanisti lomailemaan perheensä kanssa, mutta niin siinäkin kävisi, että tönö pitää jakaa vieraiden kanssa jostakin saatanan scifistä johtuen.

On laatua, ideoita. En tiedä, onko visiota, joten istunto on mielenkiintoinen. Jos oletetaan, että roskaleffat tyyliin Bird Box avasivat mahdollisuuksia tehdä samaa, se melkein käy järkeen, että joku päätti tehdä homman hyvin, vaikkei scifi voisi häntä vähempää kiinnostaa. Leave the World Behind ei ole raskas, mutta taide-elokuvan sävyjä esiintyy yhtä usein kuin Netflixin vaatimaa toimintaa. Vähän sulle, vähän mulle - ja nyt kukaan ei ole tyytyväinen? Kriitikko on, kun on kirjoitettavaa.

Hyvä esimerkki on Roberts. Häntä ei ole juuri scifissä näkynyt. En usko hänen slummailevan ahneuttaan, kun suoritus on motivoitunut. Yksi harvoista positiivisista kohtauksista näyttää samalta kuin edellisen Netflix-tortun montaasi pilalle menneistä kohtauksista: Robertsilla on aidosti kivaa kuvauksissa. Suoritus olisi helposti vielä kiinnostavampi puhtaassa mökkijännärissä, joka ei tuhlaa aikaa tehoste-eläimiin ja suuronnettomuuksiin.

Robertsilla on palkintopuoliso Ethan Hawke ja pari lasta. Vuokratussa kartanossa olisi helposti tilaa sen omistajalle Mahershala Alille, joka nöyrästi anoo yösijaa tyttärensä kanssa. Yääh, nuo viiltävät kurkkuni auki ja varastavat He-Man-ukkoni, funtsii Roberts parhaan arvaukseni mukaan. Kukaan ei ole rasisti, mutta... Robertsin tyttären suosikkisarja on Frendit, jota Alin tytär tylyttää vääristyneeksi nostalgiaksi. Sitä ei alleviivata selkeämmin, että Frendeissä on hyvin vähän tummaihoisia näyttelijöitä, mutta Frendit pysyy pöydällä, joten mm. siksi tämä on taidetta.

Kännykät pimenevät. Öljytankkeri rysähtää rantaan. Riippumatta siitä tuleeko vastauksia, niitä ei kannata odottaa. Alin ja tyttären varhaiset kohtaukset vaikuttavat kumoavan Robertsin pelot. Useimmat ihmiset eivät ole kamalia kun heihin tutustuu. Roberts ei ole niin sekaisin, etteikö hän sitä tietäisi toisin kuin minä. Maailmanloppu sallii leffan kommentoida pikkunäppärästi Robertsin asennetta ja nyky-yhteiskunnan ilmapiiriä, mutta käytännön tasolla leffa on kokoelma sattumuksia, joihin reagoidaan perususkottavasti. Ajoittainen farssimaisuus vaikuttaa itsetietoiselta.

On samaa kuin Shyamalanin The Happeningissa ja Knock at the Cabinissa, mutta ilman Shyamalanin isoihin ideoihin ja mysteereihin kohdistuvaa intohimoa. Jännitykseen ohjaaja Sam Esmail uskoo. Nyt dramaattinen musiikki vahvistaa, että kolme polkua ovat johtamassa yhtäaikaisesti johonkin...! Elä hetkessä, niin se toimii. On vaaran tuntua ja tunnelmaa; "outoilu" vain tuntuu vielä satunnaisemmalta kuin on tarkoitus.

Turhauttavinta on se, kuinka Ali vihjailee, että hän on saattanut kuulla selityksen. Aluksi hän ei tahdo huolestuttaa muita, mutta myöhäisin avautuminen on kehnoa kerrontaa ja lievässä ristiriidassa hahmonkehityksen kanssa. Kiintoisina hahmot pysyvät oivien suoritusten johdosta, joten ohjaaja ylittää kuvitteellisen kopioimansa roskaleffan tason, vaikka se tapahtuisi vääristä syistä.