José M. Hernández on ensimmäinen ihminen, joka twiittasi avaruudessa espanjaksi. Hän myös söi siellä tacoja. Kuulostaako tämä sarkasmilta? Kuulostaisiko tämä siltä, jos tämä olisi uutinen mansenautti Penasta, joka aikoo syödä Marsissa mustaamakkaraa?

Fyysinen työ vanhentaa, muttei niin nopeasti kuin matematiikka. Kun köyhän maahanmuuttajaperheen poika José pääsee akateemisen uran alkuun, hän rupsahtaa heti 47-vuotiaaksi Michael Peñaksi. Hanttihommia paiskiva faija on yhä 53, joten pensselisedällä ja perijällä on vähemmän ikäeroa kuin Mariolla ja Luigilla -93. Pääpiirteet perustelee se, että aito José oli nelikymppinen päästessään astronautiksi. Peñan yli-ikäisyys ei ole alussakaan historiallista (kun taas Täällä Pohjantähden alla -leffan nuoren, kihtisen haitarin muistelu naurattaa yhä), mutta olen kiinnostunut siitä, kun rasvakerroskaan ei tee parikymppisestä itseäni vähemmän ryppyistä.

Hidden Figures kertoo valovuosia kiehtovampia tarinoita syrjityistä avaruusmatemaatikoista, ja kun tahdot ristiriitaisen kuvauksen tunnetusta NASA-figuurista, käypä valinta on Ensimmäisenä Kuussa. A Million Miles Away on simppelimpi, motivoitunut, kiva, banaali, pitkitetty kliseepommi, joka inspiroivasti muistuttaa, että jos on 100 miljoonaa syrjittyä, joista sadalla tuhannella on lahjoja ja kymmenellä tuhannella sisuakin, niin ainahan joku voittaa (NASA:n) lotossa.

Paino on siinä, kuinka avaruustehtävään valmistaudutaan koko elämä ja sitten myös käytännössä. Se on miehen mieli, joka on "miljoonan mailin päässä". Pakkomielteistä pidän pakkomielteisesti ja nippelitiedosta sopivasti, ja Peña on pätevä avatar avaruusnörteille, ollessaan tarkoituksella jäykkä ja tarvittaessa tunteellinen. On kuitenkin terveellisempää odottaa saippuaoopperaa kuin sisäpiiritietoja saati oivalluksia.

Ufohommien jälkeen aito José pyrki politiikkaan. Jos hän näyttelisi itseään vaalimainoksessa, samaa käsikirjoitusta voitaisiin käyttää. Sankari on enimmän aikaa keski-ikäinen osaaja tällä vuosituhannella, joten syrjintä ei ole kärkevää, vaan viittaukset yhteiskunnallisiin epäkohtiin ovat juurikin sellaisia, joita Yhdysvaltain demokraatti voi viljellä ilman että "keskusta" syyttää wokeksi. Amerikkalaista unelmaa tässä vain juhlitaan, jne.

Käsikirjoitus osaa palata vanhoihin yksityiskohtiin, mutta draaman kaaret eivät suuresti vakuuta, jos niitä edes on. Konfliktit on minimoitu. Tunteet välittyvät kyllä, kun tavoitteena on kuvata Josén laajennetun perheen lämpöä ja ajoittain huolta ja surua. Peñan ja vaimoa näyttelevän Rosa Salazarin kemia on ehkä jopa kiinnostavampaa epämääräisyyksien johdosta. Alku on melkein yhtä nolo kuin Rockylla ja Adrianilla. Puhutteleva herkkä hetki uupuu, mutta on montaasi ja Rosa hymyilee valloittavan jyrsijämäisesti, joten - pim - nyt suhteessa vaikuttaa olevan paljonkin meneillään? Hyvin näytelty. Käsikirjoitus on pullonkaula (kuten aina), ohjaajankin jaksaessa liikuttaa kameraa.

Laajennan vielä tätä. 38-vuotias impi Rosa ei saa humputella kenen tahansa auervaaran kanssa. 47-vuotiaan Peña-pojun on ensin kysyttävä lupa isältä. Peña vakuuttaa tulevansa juttuun faijojen kanssa. Kun Peña on kuunnellut Rick Astleyn klassikon Never Gonna Give You Up, näemme sohvalla kaksi miestä, jotka ovat ensisilmäyksellä Peñan ikäisiä. Kumpikaan ei ole se faija - mutta eikö tämä ole jo trollausta?