Kun Tuomion temppeli tuli tv:stä, ala-asteen kollit intoilivat selittelykohtauksesta. Brittien läsnäolo selitetään. Temppeliä pyörittävän kultin historia selitetään. Poliitikot irtisanoutuvat huhuista. Legendaarista! Tämä on totta, koska kohtauksessa on silmäkeittoa ja apinan aivoja. Leffan selittelyt ovat niin visuaalisia, ettei horinaa tarvitse kuunnella. Siksi leffa on parempi kuin ykkönen ja kolmonen, joissa opettaja Jones raapustelee matematiikkaa liitutauluun. Sarjan pahin selittelijä on Dial of Destiny.

Koin Destinyn kestävän neljä tuntia. Silti oli kiva hengailla Indyn seurassa, Harrison Fordin ollessa yhä terävä veijari. Indy etsii "kohtalon kellotaulun" palasia. Ford on nuorennettu vakuuttavasti takaumassa, jossa natseja mätkivä Indy jo törmää tauluun. Se on hyvää selittelyä – jossa tosin kestää? Kun siirrymme vuoteen 1969, laitteen merkityksen ja palasten sijainnin selittely alkaa alusta.

Tämä on ennallaan: objekti luo mytologista kutinaa, sallii pahisten tavoitella maailmanherruutta ja mahdollistaa pontevan huipennuksen maailmanympärysmatkan jälkeen. Säpinä maustaa selittelyä toisessakin kohtauksessa, mutta joudun selittämään, ettei selittely lopu siihen. Uuden ohjaajan suosikki lienee kiireetön klikkailupeli Indiana Jones and the Fate of Atlantis, joka käskee etsimään kolme kivitaulua puolivälissä. Rattoisaa viihdettä pitkiin syysiltoihin.

Mads Mikkelsen näyttelee natsitohtoria, jota CIA nykyään suojelee. Phoebe Waller-Bridge tulkitsee Indyn kummityttöä, jonka isälle laite on pakkomielle, daamin itsensä ollessa Han Solon suuntainen tuttavuus. Tästä lähtee vaihe, jossa arvuutellaan heppujen motiiveja hipan aikana, ohjaajan mm. kaataessa päälle 30 miljoonan dollarin edestä konfetteja (paraatikohtauksessa). Kun tiimit vakiintuvat joskus 3 tunnin jälkeen, tiedossa on erikseen "arkeologiaa".

Viikko sitten viimeksi kokemani Kristallikallon valtakunta on täynnä ideoita. Se ei viihdytä jääkaapista huolimatta vaan siitä johtuen. Destinyn ainoa George Lucas -tason idea nähdään lopussa, ja mitä enemmän muita ansioita pohtii, sitä selkeämmin ne ovat ostettuja. 300 miljoonalla saa takaa-ajoja. Mads on top-30-tason Mads. Phoebe on hauska ja herttainen virnistelijä kuten Fleabag-sarjan nähnyt veikkaa. Valitettavasti emäntä ei pyyhi Indiana Jonesia historiasta ja ryhdy uudeksi wokettavaksi Indianaksi, vaikka oikeisto-Twitter niin lupasi. Painotan, että kullakin aatteella on arvonsa: edellisen natsileffan arvostelussa kaipailin roistoiksi venäläisiä, mutta nykyään natsit pelottavat taas kiitos kokoomuksen.

Laahaavuuden tunnetta ruokkii useampi juttu. Kun Indyä epäiltiin kommunistiksi Kristallikallossa, tuo irtonainen idea loi ajankuvaa ja lopussa pieni hetki vahvisti teeman päättyneen. Heti kun Destiny vihjasi, että Indyä epäillään muusta, olin varma, ettei asia liity mihinkään mitenkään ja leffahan unohtaa asian. Ford ja Waller-Bridge nahistelevat klassisesti, mutta tietenkin ilman romanssia. Parhaita Indyjä, Bondeja ja Disneyn piirrettyjä yhdistää se, että sankari vaikuttaa olevan matkalla panemaan, joten saagojen tulisi tunnistaa tämä ja panostaa vaikka Mr. Miyagi -tason mentorisuhteeseen, jos pohjaväre halutaan vaihtaa.

Parista eri syystä veikkasin leffan pilaavan Kristallikallon jälkimaun, mutta jäin hyviin fiiliksiin yksinäinen tippa linssissä. Lopetus on näkemisen arvoinen jo pinnallisista syistä, mutten ylistä ensisijaisesti niitä, koska potentiaalia ei aivan tavoiteta. Hahmovetoiselta puolelta löytyy sekä simppeleitä että hienovaraisia aromeita (humpuukihömpän standardeilla), ja pinnallinen loisto auttaa vahvistamaan, että aromeista jää pysyvä muistijälki. Niin tällaisten tuleekin toimia. Destiny laahaa pahemmin kuin Star Warsit 7-8, mutta toisin kuin ne (ja 9), Destiny jää muistoihin saagansa osana.