Metallica: 72 Seasons
Hevijätti Metallica ei suurempia yllätyksiä uutuuslevyllään tarjoa. Yhtyeen tuorein studioalbumi “72 Seasons” on juuri sitä, mitä sen viimeisimpien levytysten ja etukäteen julkaistujen sinkkuvetojen myötä odottikin olevan. Tarjolla on satunnaisia onnistumisen pilkahduksia ja yhtyeelle ominaista riffivetoista metallilaukkaa, mutta tälläkin kertaa toimivat osiot hukutetaan ylipitkien kappalekestojen ja heppoisten sävellysten sekaan. Lopputulos on kuin halpa buffetpöytä, jossa on paljon kaikkea tarjolla, mutta mikään ei ole erityisen hyvää.
Metallica onnistui nostamaan hypeä uusinta albumiaan kohtaan mainiolla Lux Æterna -viisulla. Napakan kestoinen ja tiukasti nakuttava metalliralli oli yhtyeen viime vuosiin peilaten pirteä ja verevä kappale, joka onnistui taidokkaasti väistelemään ne sudenkuopat, joihin yhtye on toistuvasti langennut. Tämän jälkeen alkanut alamäki paljasti kuitenkin nopeasti, ettei Metallica ole oppinut mitään viime vuosien virheistään. Nimikkokappale, Screaming Suicide ja If Darkness Had a Son olivat ihan kivoja, mutta huomattavasti mielenkiinnottomampia tekeleitä, joissa oli huomattavasti enemmän pituutta kuin sisältöä. Harmillisesti ja samalla kuvaavasti kyseiset kappaleet edustavat uutuusalbumin toimivampaa äärilaitaa.
Lähes 80-minuuttista ja 12 kappaletta sisältävää albumia ei tarvitse oikeastaan kuunnella, jos etukäteen julkaistut kappaleet ovat jo tuttuja. Tarjolla on sitä samaa enemmän ja vähemmän onnistuneesti toteutettuna. Joidenkin pätevien kappaleiden ja irtosävellysten lisäksi kiekko tarjoaa parastaan soundipuolellaan, joka saa yhtyeen tuuttauksen kuulostamaan varsin pirteältä ja jämäkältä. Paikoitellen tekemisestä myös pilkahtelee aitoa sydäntä ja soittamisen riemua, joka ei kuulosta pakotetulta. Näinä hetkinä muistaa, miksi Metallica on nykyiseen asemaansa noussut. Tämä puoli jää siltikin selvään vähemmistöön. Suurelta osin 72 Seasons on täytetty ponnettomilla sävellyksillä ja puuduttavalla toistolla, joka tuhoaa albumin tehon lähes täydellisesti. Ja kun se riffiosastokin jättää monessa kohtaa toivomaan aidosti korvaa hyväileviä koukkuja, ovat hurraa-huudot vähissä.
On hankala käsittää, miksi Metallican täytyy ängetä julkaisunsa ääriään myöten täyteen. Tällä kertaa kokonaisuus mahtuu sentään yhdelle levylle, mutta silti pituutta on aivan liikaa. Lopputulos tuntuu muutamista toimivista ideoista paisutetulta pötköltä, jonka jokaista hyvää hetkeä seuraa useampi minuutti mitäänsanomatonta täytemateriaalia. Samojen sävellysten kertausta, tarpeettoman pitkiä sooloja tai turhanpäiväisiä väliosioita tarjoillaan reilulla kädellä. Levyn päättävää, yli 11-minuuttista Inamorata-mammuttibiisiä voisi pitää tätä taustaa vasten selkeänä kettuiluna kuulijoita kohtaan, jos albumista muuten välittyisi kuva asiansa osaavista muusikoista. Vaan ei, kappale synnyttää lähinnä kiusallisen kuvan yhtyeestä, joka kuvittelee luoneensa jotain aidosti toimivaa.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että jos olet nauttinut Metallican kahdesta edellisestä albumista, niin metalliryhmän uutukainen maistuu taatusti. Yhtye tekee omaa juttuaan edelleen tinkimättömällä tyylillään siitäkin huolimatta, että tämä on kaukana siitä tasosta, millä yhtye parhaimmillaan operoi. Mutta toisaalta, vaatii taitoa metelöidä yli tunnin ajan ja olla sanomatta sinä aikana oikeastaan yhtään mitään. 72 Season on ehtaa ja aitoa 2000-luvun Metallicaa, jota ei tässä yhteydessä voi pitää kehuna.
Metallica onnistui nostamaan hypeä uusinta albumiaan kohtaan mainiolla Lux Æterna -viisulla. Napakan kestoinen ja tiukasti nakuttava metalliralli oli yhtyeen viime vuosiin peilaten pirteä ja verevä kappale, joka onnistui taidokkaasti väistelemään ne sudenkuopat, joihin yhtye on toistuvasti langennut. Tämän jälkeen alkanut alamäki paljasti kuitenkin nopeasti, ettei Metallica ole oppinut mitään viime vuosien virheistään. Nimikkokappale, Screaming Suicide ja If Darkness Had a Son olivat ihan kivoja, mutta huomattavasti mielenkiinnottomampia tekeleitä, joissa oli huomattavasti enemmän pituutta kuin sisältöä. Harmillisesti ja samalla kuvaavasti kyseiset kappaleet edustavat uutuusalbumin toimivampaa äärilaitaa.
Lähes 80-minuuttista ja 12 kappaletta sisältävää albumia ei tarvitse oikeastaan kuunnella, jos etukäteen julkaistut kappaleet ovat jo tuttuja. Tarjolla on sitä samaa enemmän ja vähemmän onnistuneesti toteutettuna. Joidenkin pätevien kappaleiden ja irtosävellysten lisäksi kiekko tarjoaa parastaan soundipuolellaan, joka saa yhtyeen tuuttauksen kuulostamaan varsin pirteältä ja jämäkältä. Paikoitellen tekemisestä myös pilkahtelee aitoa sydäntä ja soittamisen riemua, joka ei kuulosta pakotetulta. Näinä hetkinä muistaa, miksi Metallica on nykyiseen asemaansa noussut. Tämä puoli jää siltikin selvään vähemmistöön. Suurelta osin 72 Seasons on täytetty ponnettomilla sävellyksillä ja puuduttavalla toistolla, joka tuhoaa albumin tehon lähes täydellisesti. Ja kun se riffiosastokin jättää monessa kohtaa toivomaan aidosti korvaa hyväileviä koukkuja, ovat hurraa-huudot vähissä.
On hankala käsittää, miksi Metallican täytyy ängetä julkaisunsa ääriään myöten täyteen. Tällä kertaa kokonaisuus mahtuu sentään yhdelle levylle, mutta silti pituutta on aivan liikaa. Lopputulos tuntuu muutamista toimivista ideoista paisutetulta pötköltä, jonka jokaista hyvää hetkeä seuraa useampi minuutti mitäänsanomatonta täytemateriaalia. Samojen sävellysten kertausta, tarpeettoman pitkiä sooloja tai turhanpäiväisiä väliosioita tarjoillaan reilulla kädellä. Levyn päättävää, yli 11-minuuttista Inamorata-mammuttibiisiä voisi pitää tätä taustaa vasten selkeänä kettuiluna kuulijoita kohtaan, jos albumista muuten välittyisi kuva asiansa osaavista muusikoista. Vaan ei, kappale synnyttää lähinnä kiusallisen kuvan yhtyeestä, joka kuvittelee luoneensa jotain aidosti toimivaa.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että jos olet nauttinut Metallican kahdesta edellisestä albumista, niin metalliryhmän uutukainen maistuu taatusti. Yhtye tekee omaa juttuaan edelleen tinkimättömällä tyylillään siitäkin huolimatta, että tämä on kaukana siitä tasosta, millä yhtye parhaimmillaan operoi. Mutta toisaalta, vaatii taitoa metelöidä yli tunnin ajan ja olla sanomatta sinä aikana oikeastaan yhtään mitään. 72 Season on ehtaa ja aitoa 2000-luvun Metallicaa, jota ei tässä yhteydessä voi pitää kehuna.
Keskustelut (4 viestiä)
15.04.2023 klo 23.49 9
17.04.2023 klo 16.11
21.04.2023 klo 04.26
21.04.2023 klo 23.22 1