Sipuleissa, kuten myös Shrekissä, on tasoja. Lasisipulin tasot näkee (?). Kun peilikuvilleen persot pohatat kerääntyvät kirjaimellisen lasisipulin alle leikkimään murhamysteeriä, paikalle eksyy ehta etsivä Benoit Blanc, joka ei tunne heitä. Lasisipulikartanon omistaja ja leikin tuleva uhri kuvailee kavereitaan häiriköiksi. Kukin on tehnyt jotakin odottamatonta. Lupaavasti pösö vaikuttaa puhuvan myös leffasarjasta: tapa menestyä on särkeä säännöt, joihin on kyllästytty, mutta sitten rikotaan loputkin. Toivotaan niin.

Glass Onion on romuluisempi ja sekavampi kuin edeltäjänsä Veitset esiin, mutta voiton puolella pysytään kilpailun tason muistaen. Ohjaaja ja kirjoittaja Rian Johnson pitää hauskaa. Tarvittaessa hän pakottaa ideat yhteen kuin kolmen nakin hodarin, joka maistuu, vaikka sinapit ovat sylissä ja yksi kyrsä lensi ikkunasta. Edelliset arvostelemani leffat Amsterdam ja See How They Run käsittelevät murhamysteeriä kuolleena lajityyppinä sillä perustelulla, että sähellys on itsetarkoituksellista ja pöytään lopulta lyödyt faktat pyrkivät palkitsemaan yleissivistyksen sen sijaan, että mysteeri yrittäisikään avautua nokkelasti. Johnson puhaltaa genreen eloa.

Koronakaranteenissa tylsistynyt Blanc kaipaa haasteita. Mestarietsivä vaikuttaa kokeilleen kaikkia mahdollisia Cluedoja. Jo se on pieni irtiotto kliseistä, kun etsivä suhtautuu myönteisesti (jos vaativaisesti) peleihin ja pohattojen aikeeseen leikkiä hänen leipätyöllään. Suu ei ole tuohesta, ja ehkä tähän liittyy palkinto? Jo ennen leikin alkamista Blanc huomaa, että vierailla on motiiveja tappaa tyyppi, joka ilmoitti kuolevansa. Paikalla on poliitikko, tieteilijä, muotimoguli ja miesasiamies.

Koen, ettei Johnson osaa valita kahdesta alkuasetelmasta. Se, että miljonäärejä kiinnostaa ongelmanratkonta prameine puzzlelaatikoineen ja panoksia nostetaan aidolla etsivällä, on hyvä idea. Harrastus varmasti toi miljonäärit yhteen? Ei: he ovat aktiivisia bisneskumppaneita, mikä riittäisi syyksi kokoontua. On oikein yhdistellä ideantynkien parhaita paloja, mutta Johnson ei onnistu häivyttämään saumoja täysin, joten hetkittäin perustelut ontuvat tai potentiaalia tuntuu valuvan viemäriin.

Hauskaa katsottavaa leffa on, kun on tasapainon särkeviä käänteitä ja glamouria kuten Daniel Craig, jonka Blanc kuulostaa 1800-luvun sivistyneimmältä vahvistetulta poikamieheltä, joka omistaa puuvillapellon. Toisen kierroksen viehätyksestä en mene takuuseen, sillä jälkiviisastelun aikana koin vähintään yhtä monen asian hajoavan käsiin kuin selkenevän.

Osan asioista voi perustella parodialla. Cluedo on mainittu, joten toki "tohtori Mustapippurin" paras ystävä on "pastori Viherlevä". Leffa pilkkaa miljardööri Elon Muskin kaltaisten rotannaamojen persoonallisuustyyppiä, ja Musk on vieraillut miesasiamies Joe Rogenin show'ssa, joten siinä on vaihtoehtoinen perustelu kahden hahmon ystävyydelle. Ongelma on se, että leffa yrittää niin montaa asiaa, että "mytologia" joudutaan usein pakottamaan tarinan tueksi sen sijaan, että sivulause vahvistaisi osuvan pikkuidean ("heillä synkkasi podcastin aikana"). En kerro, millä alalla kartanon herra on, mutta mainitsen, että eräässä julisteessa seisova Mona Lisa ei viittaa Da Vinci -koodiin ainakaan käsittääkseni.

Johnson on luvannut jokaisen osan olevan erilainen, mitä ei ole syytä epäillä. Tällainen piristäisi vaikka kerran vuodessa niin kauan kuin tirehtööri edes yrittää ajatella hommaansa, muiden jättäessä kliseiden järjestelyn algoritmille.