Biologisen lapsensa menettänyt puuseppä Geppetto väsää puunuken kännissä, joten naulatkin menevät vinoon. Pan's Labyrinthin ja Studio Ghiblin välimaastosta karanneet henget manaavat nuken eloon pyytämättä. Miljöö on 1930-luvun fasistinen Italia. Perinteisesti Pinokkio tahtoo olla oikea poika, joten miten homma toimii, kun oikean pojan määritelmä on fasistinen - ja fasisteille kelpaisi hirviö?

Älä kysy sitä Guillermo del Torolta. Hänen uusimmat työnsä ovat kisassa, jos haussa on visuaalisesti vakuuttavin kummitustalo, pornoparodia, friikkisirkus tai Pinokkio, mutta hän ei ole luotettava kertoja. Hän pitää Disneyn piirrosklassikosta. Mielestään hän osaa siksi luoda uutta, mutta käytännössä hän on vaihtanut yksityiskohdat, rakenteen ollessa sama. Kuulostaako se tarinankerronnalta, että uudet ideat voivat kiihottaa mielikuvitusta, kunnes leffa taas pakottautuu raiteille vanhan kaavan käskiessä? Rakastan satuja. Parodiat ja nurinkuriset tulkinnat voivat olla nautinto, jos niissä on tribuutin makua, mutta se osaa iskeä hermoon, kun taulusta otetaan lähinnä kehykset. Kotoisissa kohdissa saa ihmetellä, minne hukkui pointti.

Aito Pinokkio on huonotapainen nulikka. Torokkio on anarkistisempi ja sympaattisella tavalla irvokkaampi kuin Disneyn näytellyn version kulmahiomakoneella kuohittu Pinokkio, joten kiva. Läimäisin otsaa oivaltaessani, ettei särmikkyys kehity, koska Spede del Toro ei fyysisesti kykene kertomaan tarinaa Pinokkiosta. Jos poika vailla tuntomerkkejä hakkaisi del Toron pojan, del Toro mylvisi, että "tällaista paskaa oli Francon Espanjassakin", mutta jos hakkaajalla olisi huulihalkio, del Toro vaihtaisi poikansa häneen. Del Toro on niin vakaasti erilaisten puolella, että hän on transitiofobinen. Kaikessa sielukkuudessaan hän syyllistyy samaan kuin Disneyn näytellyt tuotteet.

Pinokkion nenä kasvaa, kun hän valehtelee. Kätsyä? Tuore Disney-kierrätys ei ole ensimmäinen kerta, eikä del Toron versio ole vasta toinen, kun Pinokkio keksii hyödyntää kasvavaa nenää! Jos et näe moraalista ongelmaa, on suosikkisi teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista takuulla Michelangelo. Luonnollisesti valehtelun hyötyjen tiedostaminen voi olla peruskivi parodialle ja/tai kypsemmälle versiolle. Olisin ensimmäisenä lippujonossa, jos fasistisen Pinokkion kikkeli kasvaisi aina, kun hän esittää valheen vihervasureista, mutta kyse on jälleen vain draamasokeudesta.

Pitäisi mennä kouluun. Liitytään teatteriin. Fasismi mainittiin jo, joten ehkä leffan juttu onkin teatterivaiheen venyttäminen? Ei. Hedonistinen vaihe ("teen mitä lystään") on korvattu fasistisella ("teet mitä käsketään"). Varsinkin sen aikana on selvää, ettei Torokkio ole matkalla. Hänen ja Geppetton suhde on yhä määrittelemättä katsojalle, mutta hänelle isyyden salat ovat oudon selviä, kun hän esittää monologin sivuhahmolle, jolla on fasismin varjostama vaikea isäsuhde siten kuin sankarilla voisi ja pitäisi olla. Joko nähdään valas?

Kaiken henkiin heräävän tavoin Pinokkio kannatti toteuttaa saatanallisella stop-motion-animaatiolla. Hahmo jää mieleen, vaikka käsitys hänen persoonallisuudestaan hiipuu heti. Leffa on teknisesti vielä vakuuttavampi kuin Wendell & Wild, joka on fantasiana hullumpi. Bonusta ropisee kauniista sävelistä, jos ei ehyestä musikaalilogiikasta: varsinkin "Ciao Papa" -laulu on soma. Asiayhteys ei pilaa kaikkia toteutukseltaan herkkiä hetkiä, joten leffapa käskee pitelemään oluttaan & keksii fantasialle uusia sääntöjä vielä myöhäänkin & samalla kun niitä tarvitaan. Pinta on niin rumankaunista ja mokatut ideat ovat niin monipuolisia, että melkeinpä rakastin inhota tätä.