Unet eivät olekaan alitajuntasi syytä, vaan unien valtiaat pyrkivät niiden avulla johdattelemaan sinua maallisella matkallasi. Huh - ne sairaat siat saisivat istua loppuikänsä linnassa, eikö? Taistellaan vastaan. Tsempataan Jason Momoan näyttelemää lainsuojatonta unelmarölliä.

Mies on jumissa aggressiivisen keskinkertaisessa pätkässä, joka perustuu nimellisesti 1900-luvun alun Pikku Nemo Höyhensaarilla -sarjakuvaan. Momoan Flip-röllissä on tujaus Turhapuroa, ripaus 3-vuotiaita itkettävää peruspelleä ja paljon Big Mouth -sarjan hormonihirviötä Mauricea. Mauricen tavoin Flip on karhean maskuliininen hepsankeikka. Kumpikin nauttii olemassaolostaan käppäillessään reteästi, kaljamahan vetäessä. On ilkikurisuutta ja haavoittuvaisuutta.

Kun Nemo-tyttö menettää isänsä ja päätyy sedän luo, unet kiehtovat tyttöä enemmän kuin eläminen. Isän saduista tuttu Flip ja pehmopossu auttavat etsimään maagista hilua. Kuten voi arvata, Flip on vastentahtoinen opas ja unien maa on yhtä kuin muovitehosteita ja valvova virasto. Relevantti puheenaihe on: satujen logiikka. Koen ymmärtäväni lähinnä sitä, vaikken löydä sitä enää mistään.

Ulisin heti: miksei Momoalla ole kaksoisroolia? Flip avaa ovia uniin. Setä on ovenkahvakauppias. Toinen sietää Nemoa, toinen yrittää ymmärtää. Jos Momoa näyttelisi rölliä ja setää (tai katoavaa isää), satu olisi charmikas silmänisku aikuisille ja riittävän salaperäinen lapsille, kunhan Momoa kävisi parturissa toista roolia varten. Sieluni tyyntyi, kun sadun minimivaatimukset täyttyivät. Yhtä kaikki tämäkin teos löytää tapoja olla keskenkasvuisempi kuin sellainen puhdas lasten juttu, jossa opastavaa näkökulmaa syleillään.

Pahimpia rikollisia ovat Disneyn kierrätykset, jotka kumoavat sanoman esimerkiksi aikuistumisen tarpeesta, jotta Disney-aikuisille voidaan tehdä jatko-osia (Viidakkokirja, tuore Pinokkio). Tässä tapauksessa on muistettava myös harvinainen onnistuminen: Pixarin Inside Out käsittelee todellisuutta realistisesti. Fantasian tehtäväksi jää tukea sitä tunnetta, että kun surullinen pikkutyttö karkaa kotoa hetkeksi, se on eeppistä hänelle. Se olisi oikea tapa tehdä myös Slumberland.

Leffa ei väitä, että taikuus ratkaisee kaiken, mutta liikaa se ja muu teatteri ratkaisevat. Sedän hyväntahtoisuus tulee selväksi, mutta joku muistaa, että ihmissuhteisiin ja vertauksiin on sallittua lipsauttaa jopa nokkeluutta. Leffa allekirjoittaa inhimilliset arvot ja joutessaan pistää tanssiksi, mistä johtuen teos on 30 minuuttia pidempi kuin saman tarinan kertomiseen menisi. Nemon kokemukset uudessa koulussa ja väittääkseni jopa Flipiä jahtaava virasto ovat umpikujia, jotka haihduttaisi oikolukemisella.

Mikä on uutta? Eivät mokat. Tällaiset perustuvat tällaisiin, joten tällaisen katsoo, jos tällaisia katsoo, eikä sitä kohta muista, oliko 70-luku teemana univirastossa vai melko pätevän Loki-sarjan aikavirastossa. Eteenpäinkävelyä on hankalampi mokata kuin sitä, mitä samana päivänä julkaistu Lumottu 2 luulee tekevänsä.

Keston huomioiden ydinkohderyhmää lienee Unelma Säleikkö, joka nuoleskelee katseellaan törkyturpaista kehveliä kersojensa haukotellessa. Ei pidä aliarvioida vessanpöntöstä nousemisen viehätystä, mutta taktiikkana on vilkuttaa värejä ja möläyttää jotakin levotonta aikuisille puolen tunnin välein, joten veikkaan tämän viihdyttävän nykylapsia vain hieman enemmän kuin Pelle Hermannin kausiboksi.