The Lost City on uusi Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone) hokeman mukaan ja sillä perustelulla, että hömppäkirjailija joutuu taas aitoon seikkailuun. Timanttia metsästettiin Indiana Jonesin kulta-aikana, jolloin velmu komedia luki ilmapiirin. Missä mennään nyt? Relevantteja ovat Indiana Jonesin tapaiset pelit ja Dwayne Johnson viidakossa. Kun Lost City väitti, että kirjojen kansikuvat saavat fanit kuumiksi, lähin mieleeni tuleva 2000-luvun ilmiö oli nettikirjakauppojen julkaisut tyyliin Minun varakas triceratopsini himoitsee homopersettä (Amazon-linkki), koska niistä (kansista) sentään joskus puhutaan. Lost City ei kommentoi, vaan pyrkii olemaan 38-vuotiaaseen Pirkka Parhaat -tuotteeseen perustuvaa peruspirkkaa.

Sandra Bullock näyttelee kotona viihtyvää kirjoittajaa, joka tahtoisi tehdä jotakin kehittävämpää kuin kosiskella faneja pehmopornolla. Ihmeellistä. Hän päätyy seikkailuun, koska hän on tehnyt taustatyöt liian hyvin: Daniel Radcliffen näyttelemä katala pohatta pitää häntä kadonneen kansan krumeluurien asiantuntijana.

Pieni ongelma alkuasetelmassa on Channing Tatumin näyttelemä miesmalli. Pitäisi uskoa, että kirjamessujen yleisö palvoo kansikuvajätkää kirjailijan kärvistellessä vieressä. Ilmeisesti tämäkin leffa kertoo leffoista, sillä idea muistuttaa sitä, miten näyttelijät vievät kunnian käsikirjoituksilta. Kun kirjailija kidnapataan, malli koettaa olla aito sankari. Leffojen tekemisestä ei horista, mutta ei sitäkään selvennetä, miten iva kohdistuu kirjoihin. Sähellys on sähellystä. Sitä pohdin taas, olisiko tällainen hauskempi perustuessaan muuhunkin kuin muihin tällaisiin.

Silmäni vanhenevat nopeammin kuin Bullock, joka on yhtä ihana valinta neuroottiseksi naputtelijaksi nyt kuin 30 vuotta sitten. Hän on samanikäinen kuin Roger Moore oli viimeisessä Bondissaan. Moore oli "noin 400 vuotta liian vanha" oman kommenttinsa mukaan, mutta Bullock luontevasti tekee fyysistä komediaa tiukassa asussa Magic Miken ihaillessa. Se, etteivät hahmon hartiat ja takapuoli aina kommunikoi, ei ole köpöttelyä lonkka naksuen vaan kokovartalosuoritus.

Luokitellaan se väliaikavaikutelmaksi, ettei leffa kamala olekaan. Sankarit pakenevat puskiin, naisen asun pistäessä silmään kuin discopallo. Simppeleissä hetkissä on sielujen sympatiaa ja fyysisyyttä, jota olisi vaikea laittaa käsikirjoitukseen, joten valikoidut hymyt ovat varmasti aitoja. On hitusen teatterimaistakin potentiaalia mm. koska tyhmiä rooleja haaliva Radcliffe hallitsee passiivis-aggressiivisuuden. Pohatta on kireä ja pakkomielteinen hobittikarisman alla.

Lopulta viidakossa on hohhailtu ihan tarpeeksi ilman todellisia huippuhetkiä. Se ei ole oivaltavaa vaan manipuloivaa, että Tatumin tyhmiä möläyttelevästä rantapummista "kehitetään" tasapaksumpi pari kirjailijalle. Se, että malli lähtee emännän perään, todistaa miehen välittävän, joten mitä muuta 58-vuotiaan erakon tarvitsee oivaltaa, jotta hän päättää adoptoida 15 vuotta nuoremman jäbän eläkepäivien ratoksi? Tuulettaisin kai, jos kirjailija käskisi mallia olemaan hiljaa ennen himokasta pusua. Radcliffe on asian ytimessä nimitellessään heitä kissatädiksi ja Fabioksi, mutta tylytykset tapahtuvat erillisissä kohtauksissa, eikä Radcliffe saa tilaa kehittyä roistona alun jälkeen.

Älä katso Vihreän timantin metsästystä 20 vuoteen. Katso tämä. Tämähän on muuten tällainen! Vähän toimintaa, kemiaa - nyt hymyilyttääkin. Katso sitten Vihreän timantin metsästyksen traileri ja itke muistaessasi, miksi elokuvia katsotaan.