Hyvän mysteerin katsoo kahdesti, joten joskus on kivakin kokea leffa, josta vahingossa jo kuulin paljastuksen. Mielikuvituksen ja kylmän hien laittaa liikkeelle viimeistään se, kun koetan järkeillä, miten tältä pohjalta kirjoitetaan arvostelu ilman paljastuksia. Luottokorttini hakkeroitiin taas, joten vaihtoehdot ovat vähissä. On ilmoja pidellyt. Suoli toimii.

Naomi Watts näyttelee plastiikkakirurgilla käynyttä naista, jolla on vastaava asetelmallisen siisti naamio kuin julistedaamilla kirurgiaa sivuavassa mysteerissä Iho jossa elän. Kyseessä on uusi versio. Mutta ei elokuvasta Iho jossa elän. Leffat ovat eri maata - ellen johda harhaan. Olen hieman sietämätön, jotta tahattomat paljastukset hautautuvat soopaan.

Tosielämän kaksoset näyttelevät poikia, jotka isä jättää äidin helmaan. Näkemisestä on tovi, joten pojat vierastavat naamioitua mammaa, joka itsekin on varautunut kuin puoli vuotta missannut viikonloppumuori. Kirurgian syyksi mainitaan turhamaisuus. Äiti ei mainosta asiaa isälle, minkä ymmärtää, jos he ovat eronneet. Kuitenkin pojat epäilevät, että jokin on vialla.

Mikä? Miten niin? En tahdo muotoilla uusiksi trailerinkaan sisältöä. Väitän, ettei tätä leffaa katsota kolmesti. Kokemallani "simuloidulla toisella kerralla" tarina vaikuttaa epäuskottavalta koomisilla ja pitkästyttävillä tavoilla, vaikka leffa on lyhyt. Ongelma ei ole ensisijaisesti raaka-aineissa tai mausteissa, vaan siinä, että lajityyppi keksittiin ennen tarinaa. Tarinaa syntyi niukasti, koska säännöt ovat ahtaat. Hahmot ovat usein väkinäisiä, kun he pakotetusti noudattavat jännärien logiikkaa.

Pentuna ja viimeksi ehkä eilen mielessäni kävi, että muissa ihmisissä saattaa olla jokin pielessä The Matrix -tyyliin. Ymmärrän siis poikien vauhdilla vilkastuvaa mielikuvitusta, mutta vähemmän samaistuttavaa on se, etteivät he edes haaveile "draamasta", vaan mysteeri on heille pakkomielle. Koetin samaistua myös katsojiin, jotka ottavat kaiken esitetyllä tavalla (räplätessään kännykkää, tms). Hetkittäin kunnioitin osapuolia - mutta tökeröimmillään teos syyllistyy lajityypin kliseisimpään kliseeseen lähinnä vain venyäkseen.

Kun Watts genren konkarina saa tehdä kohtauksesta itsensä näköisen, sillä ei ole väliä, onko koomisuus tarkoituksellista, koska intensiivisyyttä on kiva katsoa: puhukaamme "tasoista". Puhtaita papereita en jaa, koska miljoonan dollarin paremmalla puolella näyttelijäkin on osittain vastuussa siitä, miten kankean manipuloivaa soopaa suusta pääsee. Sitä ollaan niin trilleriä, niin trilleriä.

En saa sanoa, että leffa on ennalta-arvattava. Sanon, että jos olisin saanut katsoa leffan omaan tahtiin, enkä olisi tajunnut mitään, antaisin itselleni yhden tähden, ja jos olisin tajunnut jotakin, antaisin yhden tähden leffalle, kukaties. Simuloidut arvostelut! Hip hei!