Tl;dr: Everything Everywhere All at Once on kuin näytelty Rick and Morty.

Se on paljon se, joten "yksinkertaistetaan": leffa on kuin The Matrix komediana. Aiheena on multiversumi, joka toimii hieman kuten virtuaalimaailmat. Hahmot käyttävät itsensä vaihtoehtoisia versioita avatareina vieraillessaan toisissa todellisuuksissa. He voivat lainata kykyjä versioiltaan, mikä vastaa kung fu -taitojen lataamista aivoihin Matrixissa - melkein. Järjetön käytös on osa sääntöjä, joten mikään idea ei ole liian huono. Ohjaajapari Daniels tunnetaan Swiss Army Manista, jossa pierevälle ruumiille löytyy käyttöä.

Michelle Yeohin näyttelemä pesulan täti saattaa olla "valittu", joka osaa hyödyntää multiversumia muita paremmin. Kiinalaissyntyinen tavis on harkitun stereotyyppisesti tiukka, vaatelias ja varautunut. Hän suhtautuu tieteisfantasiaan siten kuin valtakieltä puutteellisesti ymmärtävän maahanmuuttajan voi olettaa suhtautuvan muuhunkin vaivaannuttavaan (komediassa): hän ei myönnä hämmennyksen määrää, vaan tiuskii ja kurtistaa kulmia, jos tilanne ei etene.

Täti nähdään monessa muussakin valossa ja Yeohin fyysinen osaaminen tulee tarpeeseen. Yeoh on nappivalinta. Hollywood ei ole väärässä kilauttaessaan hänelle aina, kun käsikirjoituksessa lukee "Michelle Yeoh", sillä tyylikkäästi hän pätee kolean itsevarmoina leideinä, joilla on enemmän sielua kuin kirjoittaja keksi. Se oli kuitenkin kaiken huippu, kun Marvel värväsi hänet kaksi kertaa "Michelle Yeohiksi" ilmeisesti unohtaen ensimmäisen kerran. Everything Everywhere antaa hänen olla hauska, herttainen ja samaistuttavasti epätäydellinen; kliseisten sävyjen ohella.

Leffan konkreettinen arvo on näyttelijöissä muutenkin, sillä fantasia on Swiss Armya sekavampi ja maanläheinen osuus hieman kärsii siitä. Naftaliinista on kaivettu Ke Huy Quan eli Indiana Jonesin Short Round. Hän on kokonainen ihminen jo tädin korostetun kilttinä puolisona, joka silti harkitsee avioeroa. "Jamie Lee Curtis liian tiukoissa kuteissa" -saaga täydentyy osuvimmin sitten Skipataan joulun, kun Curtis pullistelee virkaintoisena verotarkastajana. Heillä ja muilla on hauskaa kuin kukin olisi elämänsä roolissa. He uskovat absurdeihin käänteisiin mahdollisuuksien rajoissa ja siirtyvät silkkisesti draamasta kreisikomediaan ja kiihkoiluun.

Swiss Armyn vitsi on hullumpi kuin moneen päähän mahtuu ja pokerinaama oli silti moitteeton. Käsite pokerinaamasta devalvoituu, kun Everything Everywhere tempaisee hatusta mm. taikapullan ja vääristyneeseen leffamuistoon perustuvan universumin. Ensisijainen totuus on se, että nautin mielikuvituksen lennosta fyysisesti. Osa koko totuutta on se, että jos kaikki on mahdollista, luonnostellun idean lypsäminen voi olla antikliimaksi verrattuna aidosti hellittämättömään (ja enemmän maksavaan) ärsykevyöryyn.

En usko oivaltavani enää mitään ainakaan äkillisesti, mutta noin kerran vuodessa pärisevän luova teos muotoilee jonkin elämisen tuskaan liittyvän jutun niin osuvasti, että silmäni sulavat hetkessä ja sitten märehdin asiaa, koska surullisuus on hauskempaa kuin möllöttäminen. Everything Everywhere onnistuu siinä, mutta ei yhtä puhtaasti kuin mm. Swiss Army, BoJack Horseman ja Centaurworld. Leffa on ruuhkainen myös tilanteissa, joissa se pysähtyy pohtimaan ihmissuhteita ja luonnevirheitä. Osa ansioista jää osittain jonkin muun varjoon.

Jätän paljon mainitsematta. Joskus hahmoilla on vaikeuksia ymmärtää itsekään millä todellisuuden tasolla he ovat ja ilman koomista itsesensuuria ikäraja olisi kaikilla markkinoilla maksimi. Kaikki ei toimi? Useampi idea toimii kuin kolmessa perusleffassa määrällisesti jos ei prosentuaalisesti.