Vuoden 1995 Judge Dreddissä Sylvester Stallone mölisi huuli soikeana "olen laki". Fani saattoi hymyillä, mutta on hankala kuvitella, että yksikään Dreddin, Stallonen tai molempien fani hymyili dystopiasta kertovan teoksen satiirisille saavutuksille.

Stallonen uutuus Samaritan alkaa nuoren pojan mölinällä siitä, kuinka supersankari Samaritan katosi taisteltuaan katalaa kaksoisveljeään vastaan. On luonnollista odottaa kevennystä, joka myy aikamme kliseisimmän tarinan itsetietoisena, mutta sitä ei tule. Stallonella on legendaarisen huono huumorintaju. Se selittää mm. Judge Dreddin, Rockyn robotin, Stallonen tuoreet raivokohtaukset Ivan Drago -leffaa kohtaan ja sen, että hän päätyi 76-vuotiaana kuivimpaan superrainaan.

Ja se voi kiehtoa. Uskottava toimintapappa on teoriassa vastaava juttu kuin 80-luvun kreikkalainen patsas, joka otti oikeasti turpiin. Vaikka sarkasmi on kaupallisin tie, itse ottaisin Rocky IV:n tyyppisen propagandaoopperan, ja voisin tyytyä esim. viikon väkivaltaisimpaan katunilkkikohtaukseen. Mutta kun ei. Ikäraja on PG-13. Joku kuvitteli tämän "perushitin" päätyvän kankaille.

Poika on etsimällä etsinyt Samaritania, koska sankaritaru inspiroi. Kuitenkin hän ajautuu rikollisjengiin, jollaiset ovat kaappaamassa vallan. Kun poika oivaltaa, että naapurin setä on Samaritan, oman jengin pomo sattumalta varastaa megavasaran, joka puree sankariin. Samaritan ei tahtoisi aktivoitua, mutta hän murisee jo, kun nilkit leikkivät hänen arkkivihollistaan. Jos pidät tätä kiehtovana maailmanrakennuksena, tökkää haarukka lihapullaan ja ihastele sen tekstuureita valoa vasten, niin johan housut kastuvat.

Käsikirjoitus on riittävän surkea määritelläkseen sanan purkkaviritelmä. Purkasta jauhaa aromit 10 minuutissa. Mällin avulla voi pystyttää pahvilevyjä tai Terminator 2:sta, Universal Soldierista ja Yön ritarin paluusta pöllittyjä elementtejä, mutta ne lörpähtävät. Leffa on käsikirjoitustaan pykälää parempi, mutta kivuliaan jännitteetön ja yllätyksetön sen myötä. Saman kirjoittajan töitä ovat Lego Ninjago, joku kolmesta Escape Roomista ja tuleva Dracula-mukaelma.

Roistoa näyttelee Game of Thronesin Euron, jonka silmien pilke myy sen, että psykopaatti osaa manipuloida hukassa olevia teinejä. Pojan äiti on Orange is the New Blackin Daya, joten uskoin epätäydellisen hahmon yrittävän elämässä. Muriseva Stallone on miellyttävämpi kuin nariseva Jared "Morbius" Leto. Mutkun: ei mitään. Toivoin lapsinäyttelijän olevan huonompi ja toivoin mikrofonin tippuvan kuvaan, koska 2022 tällaiset ovat laimean tasapaksuja verrattuna 90-luvun klassikoihin tyyliin Judge Dredd, Steel ja RoboCop 3.

Jos ohjaaja painaisi pistoolin ohimolleni, osaisin kehaista, että parissakin posahduksessa on partikkeleita, eikä takaumiin tehosteilla viritelty tyyli onnistuisi kirjaimellisesti kaikilta, koska onhan sokeitakin, jne. Mutta kun jännitteissä on ei mitään. Pojan ja patun suhteessa on ei mitään. Leffa olisi helposti parempi, jos se kertoisi (ei kliseisemmin vaan) antiikkisemmin Väkivallan vihollisesta, koska fantasiasta ei saada irti mitään, mikä pärjäisi näennäisrealismille.

Vanhan superroiston nimi on Nemesis. Koeta keksiä kehnompi. 10-vuotiaana piirtämistäni sarjakuvista löytyy Bad Boy, mutta jos nilkit innostuisivat karjumaan "Bad Boy, Bad Boy", kohtaus menisi satiirin puolelle kokonaisuutta parantaen.