Nimeämättömät, mykät, kulttuurista vapaat mustat "robotit" ovat löytämässä ydinvoiman ilot. On tarpeen pommittaa drooneilla heidän hääseurueitaan? Ei: he ovat piilottaneet atominsa vuorten ympäröimään myyränkoloon, joten taitavimpien ja rohkeimpien amerikkalaisten pilottien on suoritettava vaistoa vaativa täsmäisku tietynmallisilla lentokoneilla, jotka eivät välttämättä pärjää robottien huippukehittyneille hävittäjille suorassa taistelussa. Toisin sanoen leffa yrittää välttää politiikan, mutta sankarillisuus itsessään on niin poliittista, että myös Suomen puolustusvoimat mainostaa ennen leffaa, ettei tarvitse olla supersankari, jos ylvään toverilliset pärinät alkavat inspiroida.

36 vuotta ensimmäisen Top Gunin jälkeen Tom Cruisen näyttelemä Maverick toimii testipilottina, kuten hän haluaa. Val Kilmerin näyttelemä kollega on edennyt amiraaliksi eli poikamiesaikaa jatkavan aikamiespojan suojelusenkeliksi, mutta ilman mainittua kriisiä lennot olisi pian lennelty. Tämä on ilmeinen vertauskuva Cruisesta itsestään, joka menee stunttimiesten historiaan, vaikka arvostusta irtoaisi myös naamaa vääntäen. Jos Cruise uskoo riehuvansa itse vielä 10 vuotta, niin komeasti hän myy Maverickin pinnan alla kytevät tunteet, joissa loppu alkaa jo näkyä.

Maverick kutsutaan kouluttamaan Top Gun -tiimiä eli nuoria eliittipilotteja. On pari viikkoa aikaa. Miles Teller on ensimmäistä osaa nuorempi, mutta hänen näyttelemänsä "Kukko" on ykkösessä kuolleen "Hanhen" poika, jonka kanssa Maverickilla on ollut ongelmallista historiaa elokuvien välissä. Leffa on kerronnaltaan simppelin kaavamainen operaatio, jossa valmistaudutaan mahdottomaan kavereille kiukkuillen ja vähitellen lähentyen. Maverickille jää aikaa iskeä vanha tuttunsa Jennifer Connelly, joka oli ensimmäisen elokuvan aikaan 16. Klassikon ei tarvitse olla tuoreessa muistissa, mutta märehdintää on sen verran, että se voi tuoda mielenrauhaa, jos tiedät, milloin viittaukset kohdistuvat ykköseen.

Lentokohtaukset ovat niin aitoja kuin mahdollista ja ainakin Cruise osaa lentää. Tein parhaani keskittyäkseni vain taiteeseen. Alussa kun leffa kuvasi katkonaisesti pilottien perusosaamista, mieleen palasi anekdootti, jonka mukaan tekeminen oli niin vaativaa, ettei päivässä montaa sekuntia taltioitu. Leffa siis koostuu sekunnin pätkistä kuin se olisi parsittu kokoon arkistomateriaalista? No ei. Avainkohtaukset ovat riittävän selkeitä ja kaaoksen logiikka viettelee alati vahvemmin, joten tiedossa on huikeaa menoa, joka ehdottomasti tulee kokea elokuvateatterissa. Leffa viipyilee huomattavan pitkään ohjaamoissa lähellä uskottavasti muikistelevien pilottien naamoja, mikä yhdessä luita ja ytimiä tärisyttävien äänien kanssa luo poikkeuksellista läsnäolon tuntua.

Tarkkaan määriteltävän tehtävän on tarkoitus kestää 2-4 minuuttia. Odotamme siis "odottamatontakin" säpinää, eikä erinomainen huipennus petä. Kurssilta ei aidosti poiketa, mutta vanhahtava rytmi palvelee, kun asiat kulkevat kiireettä omalla painollaan. Käsikirjoitus saattaa tavoitella sitä "oivallusta", että "pohjimmiltaan" pari pukaria ajattelee samalla tavalla, mutta pari kertaa tyypit tuntuvat puhuvan saman kirjoittajan suulla, joten Oscareita tuskin lohkeaa kymmentä. Pidin leffaa ekstroverttien sisäpiirivitsinä, kun Kukko & muut kukkoilijat esiteltiin sarkastisesti toisiaan mopottavien mölyapinoiden ykköspubissa, mutta Jackass-saagan tavoin se on eksotiikkaa, kunhan fyysiset ihmiset fyysisesti pätevät. Pakollinen sankarille allerginen kenraali on tietenkin sama hahmo kuin toogabileitä vastustava dekaani, ja niin edelleen.

Leffa on jopa liikuttava Cruisen ulottuvuuksien johdosta ja samoista syistä kuin muut jännityksen ja vilpittömyyden kohdilleen saavat sankarifantasiat, mutta jos katsot tämän kännykästä, pää pitää luultavasti työntää ulos auton ikkunasta, ennen kuin teoksen arvo alkaa avautua.