Toista Sithin kostoa ei tule, ei täsmälleen. Toki Clint Eastwood anoo vanhaa pallihikeä anteeksi 10 vuoden välein, ja Game of Thrones rankaisi voimaantujia, jotka nimesivät esikoiset Khaleeseiksi, mutta Sithin kosto tekee laajemmasta sankarifantasiasta vertauksen mädästä idealismista. Jalot soturimunkit eivät tee koko trilogiassa muuta kuin tyrivät. He satuilevat nuorukaisen hävittävän pahuuden, mutta kieltävät hormonihyrrältä kaiken luonnollisen ja jopa täysjäsenyyden, kun he eivät häneen luota.

Obi-Wan Kenobi -sarjan trailerissa on lupaava kohtaus, jossa Obi-Wan yhä haaveilee lapsisotilaasta. Tunnelmasta päätellen hän saattaa päätyä suomaan Lukelle normaalin lapsuuden. Esiosatrilogia uudelleenmäärittelee saagan, mutta alkuperäistrilogian viehätystä ajatellen on varaa selventää, että Obi-Wan ja Yoda ovat oppineet jotakin, eivätkä vain siirtyneet hourimaan haamuista kultin kosahdettua.

Jos se ei avautunut, miksi "sankari" narisee Kloonien hyökkäyksessä, ei välttämättä avaudu sekään, kun hän lapsia pilkkoo. Yhtä kaikki kerronta on jopa pikkutarkkaa siihen saakka, kun Anakinista ritaroidaan Darth Vader. Harkittuna kerronta jatkuukin, mutta katsojalle jää enemmän vastuuta, kun täydelliseen nöyryytykseen johtavan maanisen hulluuden voi ymmärtää vain omilla ehdoillaan.

Anakinin muutosta alustaa kaikki. Obi-Wan pitää kloonisotilaita uhrattavina, Anakinin tahtoessa auttaa heitäkin. Unet Padmen kuolemasta ovat paitsi itsensä toteuttava ennustus, myös sitä, miten korvaamattomuuteensa uskovan narsistin mieli toimii. Anakin on vakaan autistisesti sovittujen arvojen puolella, muiden joustaessa. Anakin pyrkii itsetutkiskeluun, mutta se jää mekaaniseksi, kun tunne muiden korruptiosta vie. Obi-Wan ei osaa perustella poliitikon vakoilua, kun Anakin on poikkeustilanteen johdosta jo allekirjoittanut kansalaisaloitteen Niinistön kolmannesta kaudesta. Anakin kääntyy oikealle puolelle, jossa itseisarvoja ovat laki, järjestys ja rajoitusten purkaminen eli mustan magian hyödyt.

Rinnastan Anakinin vain löyhästi tosielämän massamurhaajiin, joiden psykooseja en osaa pitää yhtä "vilpittöminä". Leffa on ensisijaisesti oopperaa, jossa Yhdysvaltojen kaltainen mesta taantuu diktatuuriksi taputusten kera. Niin tuskaili Padme 2005, kun Bushin sodat ja patrioottilait olivat käynnissä, eikä moni osannut pelätä Trumpin vallankaappausyritystä. Nololle, idealistiselle ihmistyypille Anakin on osuva muistutus siitä, ettei uutta Hitleriä saa vahingossakaan äänestää, aivan kuten Breaking Bad opettaa normaaleille miehille, että nalkuttava akka pitää heivata, jos synnillä alkaa tienata.

Aiempaa rennompi Natalie Portman hymyilee hurmaavasti, kun Hayden Christensen jatkaa asiaankuuluvaa takeltelua. Koen helpommaksi kuvitella, että voisin ansaita tuon katseen, jos olisin komea ja/tai lahjakas kuin Anakin, kuin sen, että sanoisin jotakin fiksumpaa. Repliikki "tämä on onnellinen hetki" särkee sydämen. Nykyään pillitän myös Anakinin yritykselle sopia Obi-Wanin kanssa enemmän kuin melodraamalle, koska vivahteet näkyvät: tragedia on läsnä rivien välissä, kuten usein konkreettisesti sävelissä. Padmen usein kritisoitu passiivisuus ei ole ongelma elokuvassa vailla sankareita.

Kenraali Grievous on uusin Jar Jar Binks: hihitän aina hänen kähinöilleen, kun tämän piti olla vakavin osa. Tempaus toimii teemallisestikin, kun jedit jahtaavat innolla mekaanista kalkkunaa, hävittyään sodan ennen kuin se alkoi. Yhtä hilpeää (ja realistista) on se, ettei todellinen uhka ole vakava herra, vaan sellaista teeskentelevä huru-ukko. Kaikelle on aika ja paikka: Ian McDiarmidin ylinäytteleminen on eeppistä, kun hän avaa Darth Sidiousin persoonallisuutta. Koen Sidiousin olevan mestarillinen opportunisti, jonka suunnitelmat ovat niin tarkkoja kuin haluat. Sen myy kohtaus, jossa Sidious provosoi Mace Windua lisää, kun Windulla ja Anakinilla on pieni tilaisuus päästä sopuun Sidiousin pidätyksestä. Ehkä Sidious loi Anakinin; tai ehkä hän kärventää itsensä hetken mielijohteesta ja höhöttää naamalleen hampaita pestessään. Homma toimii.

Vertailun vuoksi: Imperiumin vastaiskun kiintoisimpia kysymyksiä on se, mitä Luke tekee kohtausten välissä, kun hän alussa pussaa siskoaan ja lopussa isä hakkaa hänen kätensä irti. Mikään vastaus ei nimittäin tue sitä, että Luke on samaistuttava jokamies. Esiosatrilogiassa on räikeän vaihtelevia tyylivalintoja ja kankeita hetkiä, mutten muista tehneeni tulkintaa, joka ei tukisi tarinaa. Vision ydin on teräksinen. Pahuuden olemassaoloa eivät nämä tai samaan aikaan tehdyt Matrixin jatko-osat kiistä, mutta örkkejä pelkääville pulliaisille yritettiin opettaa jotakin.

Sithin kosto korjaa satoa myös keskittyessään hiomaan edeltäjien kuvallisia innovaatioita. Jokapäiväisestä Star Trek -tykityksestä huolimatta jo leffan aloittava "kamera-ajo" avaruudessa irrotti kylmät väreet. Yksi kohtaus muistuttaa aina, kuinka kloonisotilaiden näkökulmaa avattiin muualla (sarjakuvassa?) jo ennen ensi-iltaa, mutta muuten en koe, että laajennukset ja aika olisivat klassikkoa muuttaneet. Obi-Wan-sarja unohtuu onnellisesti, ellei se palvele.