Mike Myers näyttelee useita setämiehiä, joita yhdistää pöhöttyminen joessa naama pohjaa kohti The Love Gurun ensi-illasta lähtien. Osa heistä kuuluu maailmaa vuosisatoja hallinneeseen The Pentaverate -järjestöön. Shrekiltä kummasti kuulostava Myers satuili Pentaveratesta jo elokuvassa Apua, vaimoni on teurastaja vuonna 1993.

Kiintoisasti kerhoa väitetään hyväntahtoiseksi. Kiltti eli äärikanadalainen on myös Myersin näyttelemä toimittaja, joka on kerhon jäljillä, vaikka hokeman mukaan kerho ei saa paljastua maailmanrauhan vuoksi. Järjestöllä on hämärät puolensa, mutta alkuasetelma ruokkii uskoa sketsin logiikkaan ja ajankohtaisuuteen. Salaliitot eivät ole ongelma verrattuna salaliittoteoreetikkoihin. Maailmaa uhkaavat, varkaista, psykopaateista ja fundamentalisteista koostuvat oikeistoliittoumat ovat avoimesti läpimätiä, joten vaikea niiden olisi valtaan nousta, ellei lahopäisiä salaliittoteoreetikkoja olisi helppo manipuloida tukijoiksi ja laiskempien junttien esimiehiksi.

Myers näyttelee myös vihaa sylkevää radiojuontajaa ja (erikseen) perustumpeloa, joka jaksaa jauhaa Hillary Clintonin kadonneista sähköposteista. Jälkimmäinen on hallituinta Myersiä, sillä hahmo on jopa sympaattinen yrittäessään tehdä hyvää ainoalla tavalla, joka käy järkiparkaan. Pentaverate on totta, joten hahmo ei ole kärjistys, vaan empatiaa kutitteleva pehmennys Donald Trumpia äänestävistä perseenrei'istä, aivan kuten Skeletor ja Darth Vader ovat Venäjän johdon kaunistelua.

Ehkä teoreetikon pitäisi olla päähenkilö? Tarinan tarpeita ajatellen hänet ja toimittaja (kaksi tutkijaa) olisi helppo sulauttaa yhteen, mikä olisi myös tapa tiivistää minisarja 30 minuuttia lyhyemmäksi leffaksi. Teoreetikko on simppeli, rajattu sketsihahmo, kun taas muut Myersit sulautuvat (joesta ongituksi) massaksi. Se kuuluu ideaan, että johtavat vaarit ovat samasta puusta, mutta heikoksi lenkiksi jää toimittaja, joka on mitä sattuu: hömppäsetä ja sotaveteraani, jota motivoi lähinnä ura.

Austin Powersien sarjakuvamaisesta osuvuudesta siis jäädään, mutta monilla hahmoilla on hetkensä. Keegan-Michael Key on ihan kiva ydinfyysikkona ja Pentaveraten uusinpana jäsenenä, mutta alussa hän pyörittelee silmiä pöllähtäneenä, vaikka hillitty hahmo olisi osuvin tapa korostaa salatun maailman outoutta. Ken Jeong on aina kamala nilkki samalla tavalla, mutta ainakin sarja tarvitsee sitä omasta mielestään. Debi Mazar on hallitun hupaisa järjestön avustajana, joka on fiksumpi Unelma Säleikkö, eli bimbo vain pinnallisessa mielessä.

Myers käy läpi temppunsa. On etovia eritteitä ja kamalia meikkejä. On uusi versio sketsistä, jossa alastomuutta peitellään. Pentaveraten päämaja kelpaisi Doctor Evilille. Kävelyvauhtia hitaammalla menopelillä huristellaan. Jos joku (Myers) sanoo pehmeä jänis, toinen (Myers) ihmettelee, viittasiko kaveri pehmeään jänikseen vahingossa, vaikka härski sanaleikki olisi kohahduttava juuri nyt?! Kameralle isketään silmää tavallaan ja kirjaimellisesti. Myersin kavereihin viitataan ja muutama on mukana viittaamassa itseensä.

Myers esittelee suolensa sisältöä tyyliin Goatse, mutta hän ei työnnä päätään suoleensa tyyliin The Love Guru. Kunhan emme odota teemoilta mitään, mikä ei speden DNA:han kuulu, muutamille alleviivauksille kehtaa nyökytellä. Tarina jää kankeaksi, kun loppuvaiheen selittely ei huipentumaa terävöitä, mutta yleisesti ottaen sarja pitää suunnan ja rakentaa tarvitsemansa maailman, joten sketsishow tuntuu motivoituneelta. Sisäsiittoinen hittiparaati kelpaisi tosifaneille, vaikka juhlakalu olisi istunut linnassa 14 vuotta, eikä Myersin uraitsemurha edes ollut rikos korkeimman oikeuden äänin 5-4.