Vuoden 2021 parhaana elokuvana palkittu CODA toi mieleeni YouTube-videon, jossa perusjannu nauttii hyvällä ruokahalulla osaavan kokin paneroiman tiskirätin.

17-vuotias Ruby työskentelee perheen kalastusaluksella. Opiskelupaikka saattaa lohjeta, mutta perhe tarvitsee häntä. Tuossa oli koko tarina. Draama pysyy orjallisesti raameissa, jotka tunnet: itsenäistyä pitäisi lähimmäisiä loukkaamatta. Hyvä uutinen on se, että tämä oli se tiskirätti.

CODA tarkoittaa kuurojen vanhempien lasta. Myös Rubyn veli on kuuro. Tulee mainituksi, että Rubylla oli nuorempana outo aksentti, eikä hän luota ääneensä täysin vieläkään, vaikka tarjottu tilaisuus on musiikkikoulu. Aistit jo paneroinnin. Se ei kuulosta edistykselliseltä, että kuurot vastustavat kuulevien hömpötyksiä, mutta tasa-arvoa se on, kun uskottavilla ja sävykkäillä vähemmistöhahmoilla on tilaa olla myös pikkumaisia ja ajattelemattomia. Ansiot tulevat ilmi sujuvasti ja sitten ne varmuuden vuoksi sanotaan suoraan, mikä ei ole ongelma (paitsi jos pidät tätä vuoden parhaana käsikirjoituksena ja esim. otat mallia).

"Upeasti kokkasin, hih", kihertää ohjaaja, mutta en minä niin sanonut, vaikka nyökkään rehdille työlle ja erikseen näyttelijäohjaukselle. Rubyn vanhempia tulkitsevat Troy Kotsur ja Marlee Matlin ottavat tiskirätistä ilon irti. Matlin voitti Oscarin Sanattomalla rakkaudella ja Kotsur CODAlla. Kumpikin on kuuro. Heitä kunnioittaakseni esitän täysin hypoteettisen skenaarion: mitäpä jos jokin leffa saisi ehdokkuuksia huikean laadun vuoksi? Mitäpä jos laadun keskellä kuuleva näyttelijä varastaisi jokaisen kohtauksensa vastaavasti kuin Kotsur? Saisiko hänkin pystejä? Historiallisten todisteiden valossa kyllä. Kotsurin suoritus ei ole suhteellisen hyvä, vaan simppelisti hyvä. Jos kukaan ei saa enää näytellä kuin variantteja itsestään, pystit menevät jatkossakin tällaiselle pätevyydelle.

Isukki on hauska huru-ukko ja äiti hieman varautuneempi, mutta kemiat kuplivat, eivätkä he malta pitää näppejä erossa toisistaan. He kiusaavat teinejä, jotka "eivät tahdo tietää liikaa", ja tulkkina toimiessaan Ruby saa pyöritellä silmiä ja harkita sanojaan, kun viittova isä ronskisti kiroilee ja tekee kyseenalaisia päätöksiä lennosta. Äidin ja tyttären suhteessa on yleistä kireyttä, joka liittyy aistien eroihin, mutta voisi liittyä vanhempien odotuksiin muutenkin.

Rubyn yksityinen matka ei ihmeellistä teeskentele. Sivumaininta koulukiusaamisesta on selkein yhteys Paul Pottsin koulukunnan yllättäviin ulisijoihin. Joskus aiemmin Ruby ponnisteli ollakseen perusnormaali nykyään, ja yhä ujostuttaa laulaa kuuleville. Ymmärrystä ja vaatimuksia irtoaa opettajalta, joka on perusnormaali Jorma Uotisen ja Heikki Helan rakkauslapsi. On perusnormaali poika. Kokonaisuus pääsee voiton puolelle viimeistään kun tämä matka pyritään selittämään kuurojen ehdoilla. Löytyy tapoja ilmaista, että nyt omaan kulttuuriinsa tyytyväiset kiehtovat menninkäiset ymmärtävät vähän paremmin meitä supernormaaleja - eli tajunnan laajenemisessa on poikkeuksellista vuorovaikutusta!

Jo varhain tulee mainituksi, että kuuroille saattaa kelvata bassojytke, mutta mielipiteitä on monia ja löytyy varmasti pari kuuroa, jotka kokevat kuurojen hahmojen "musiikkifobian" ja kehittymisen ihmisinä banaaliksi tai jopa kuulevien fantasiaksi. Asiallisinta leffakritiikkiä olisi kuulevan ja kuuron kriitikon keskustelu. Käsikirjoituksen uskottavuusongelmiin lukeutuu mm. se, että Ruby on planeetan ainoa tulkki, vaikka se olisi ulkopuolinen, jolla on asiaa kuuroille, mutta kuurot olivat silmissäni uskottavia, epätäydellisiä ja siksikin miellyttäviä yksilöitä tasaisesti kiitos Kotsurin & Matlinin. Hyvän mielen hömppänä leffa palvelee.