The House on aikuisten nukka-animaatio (sic). Useimmat hahmot ovat eläimiä, mutta ihmisetkin on askarreltu ruttopotilaan sukasta ja nöyhtä tilttailee kiitos stop-motion-tekniikan. Muutamat tietokonetyöt ovat imitoineet stop-motionia, joten animaattorit saavat puolestani vaikka vetää juustonaksuja, jotta aidon sormeilun tunnistaa.

Rumuus tekee surumielisyydestä helppotajuista 1800-luvulle sijoittuvassa aloituksessa, jossa alemmuudentuntoinen isäntä tarttuu tarjoukseen, joka on liian hyvä ollakseen totta. Hänen perheelleen pykätään kartano, eikä edes ylläpidosta tarvitse maksaa. Kyllä kylän mummot nyt kadehtivat, mutta mitä juonii eksentrinen hyväntekijä taustalla? Valmiiksi katetun pöydän hinta on ainakin oman identiteetin hiipuminen, ja ylpeyden rippeitä oli nähtävissä. Lapset kaipaavat kotiin tutustuessaan kartanon synkkiin kolkkiin. Aikuiset ovat menettämässä järkensäkin, joten kuvaillaan tätä pikakelatuksi Hohdoksi. Vaihe on puoliksi tylsä eli taidetta.

Toinen vaihe sijoittuu nykyaikaan. Ihmisen kokoinen rotta tekee pintaremonttia samassa kartanossa myydäkseen sen eteenpäin. En tahdo kuulostaa rasistilta, mutta on se ironiaa, kun tuholaiset tuottavat päänvaivaa hänelle. Hän on laittanut kaiken toivon projektiin, eikä hän ole mielissään, kun talosta kiinnostuvat takertuvaiset kyylät, jotka ovat perin kiintoisasti muotoiltuja. Jälleen isännän mielenterveys kyseenalaistetaan. Näin yhteyden vaiheiden välillä, ja kun tulkinnalla voi jopa yhtäkkisen turrimeiningin selittää, tulin säväytetyksi.

Mutta alas; tulkitsijan elämä on traagisen sirpaleista. Kolmas vaihe sijoittuu tulevan vedenpaisumuksen aikaan ja kertoo vuokraemäntänä toimivasta kissasta, jota harmittaa, kun hippi ja pummi eivät maksa vuokraa. Osio ei liittynyt mitenkään siihen, missä olin menossa. Osioita yhdistää lähinnä se, että kukin omistaja on kehittänyt pakkomielteen taloon, joka symboloi parempaa huomista, joka ei tunnu tulevan. "Draaman kaari" vastaa joka toista tv-sarjaa, kun etenen toiveikkuudesta "oivallukseen", josta nautin enemmän kuin totuudesta.

Lyhyt pläjäys on leikattu episodielokuvaksi, mutta myös spesiaaliksi ja tv-sarjaksi tätä on kuvailtu. Ohjaajia on neljä, mutta kirjoittajia on yksi, joten kyse ei ole rikkinäisestä puhelimesta tai jälkiliukkaista eli kollegoilta yli jääneillä leluilla leikkimisestä, mutta sellaisiakin tulkintoja tein ennen triviatiedon lukemista. Vääristä mietteistä pitää syyttää itseään - mutta kolmas vaihe menee hippien pössyttelyksi, eikä talo ole enää edes kiistaton ongelmien magneetti, vaan jopa vähiten outo asia maailmantilanteessa. Ellei yksi portaikko jäisi mieleen, googlettaisin vimmatusti, onko kyseessä edes sama talo.

Nukkaihmiset eksyvät kansantarumaiseen kauhuun, jossa "Saatana" vaikuttaa aina syypäältä; rotan kokiessa karkeasti sanoen 80-luvun niljakkuutta hyönteisten piinatessa ja stop-motionin itsensä viitatessa aina taksidermiaan. Laillistetaan siis huumeet, jos jäävuoret sulavat! Kokonaisuus tuntuu arvotulta. Nukkekotien tuijotus on intohimojani ja eläviä nähdään harvoin, mutten voi antaa pisteitä vain sille. Kullakin osiolla on omat visuaaliset ansionsa, mutta sekin on luonnollisesti vähiten huomionarvoista tarinaa paketoitaessa.