Tiedättekö mitä? The Happening saisi minulta neljä tähteä, jos ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja M. Night Shyamalan kertoisi julkisesti yrittäneensä tehdä juuri sellaisen elokuvan, jonka juuri näin. Ihan tosi.

Shyamalan ei voi olla tosissaan.

Olen samaa mieltä äänekkään enemmistön kanssa siitä, että Shyamalanin elokuvat ovat menneet huonompaan suuntaan, mistä huolimatta olen nauttinut miehen uudemmastakin tuotannosta Lady in the Water mukaanlaskien. Unbreakable teki minusta Shyamalanin ystävän ja siitä lähtien olen aina tuntenut ymmärtäväni, mitä omia teitään kulkeva veijari tahtoo sanoa. Jos oletetaan, että olen päässyt Shyamalanin pään sisään, niin sitten minun on kerrottava, että The Happening on hauskin leffaparodia vuosikausiin. Aiheena ovat yhteen ideaan perustuvat kauhujännärit. Jos en herra auteuria ymmärrä - niin sitten hän on laskeutunut Edward D. Wood Jr.:n tasolle kirjoittajana vähintäänkin.

Itsemurha on synkistä synkin asia, mutta ei elämän päättymisen vuoksi, vaan siksi, että joku on elänyt niin surullista elämää, että kuolema on tuntunut ratkaisulta. The Happening alkaa, kun tavalliset ihmiset muuttuvat sieluttomiksi patsaiksi keskellä kirkasta päivää ja tappavat itsensä heti, kun jokin keino tulee silmien eteen. Yksi ampuu itsensä, toinen hyppää katolta, kolmas tarjoaa käsiään leijonille irti revittäviksi – naama pokerina, ilman tunteita tai motiivia. Tapahtumia kuvataan Shyamalanin tyyliin harkitun silkkisesti. Käytännössä mitä tahansa tapahtuvaa katsoisi mielenkiinnolla – ja tämä Tapahtuma on erittäin mielenkiintoinen. Jo ensi minuuteilla jouduin pidättelemään naurua, kun en viitsinyt ulvoa yksinäni.

Sankarina toimii riviopettaja Elliot (Mark Wahlberg). Koska uutisissa puhutaan terrori-iskusta, mies päättää poistua suurkaupungista kera vaimonsa (Zooey Deschanel), kollegansa (John Leguizamo) ja tämän pienen tyttären (Ashlyn Sanchez). Aikaa kuluu hitusen Elliotin ja emännän parisuhteen puimiseen, mutta muuten puolentoista tunnin leffa keskittyy alati pahenevaan tapahtumaan (ja kyllä, kaikki hokevat läpi leffan: "tapahtuma tapahtuu!"). Tarinan korkealentoinen ydin, jota en tietenkään paljasta, on onneton, muttei vielä itsessään surkuhupaisuuden multihuipentuma. Sama idea kannattelisi hienosti yhtä jaksoa b-luokan tv-sarjassa. Shyamalan on kuitenkin aivan omaa luokkaansa.

Ellei Shyamalan tieten tahtoen yritä tehdä komediaa, kuinka ihmeessä koominen ajoitus voi hipoa täydellisyyttä? The Happeningissa ei ole tylsää hetkeä. Shyamalan pitää kaiken liikkeessä tutulla tavallaan, tehden vähäeleisyydestä taidetta, esittäen juonenkäänteitä fiksulla rytmillä. Itsemurhakohtaukset ja muutamat varsinaiseen uhkaan liittyvät hetket rikkovat tällaisen näkemyksellisesti ohjatun elokuvataiteen niin tyylipuhtaasti, ettei edes maailman virallisesti huonoin ohjaaja Wood pystynyt samanlaiseen surkeuden silmiinpistävyyteen. Mikä parasta ja hyvin tärkeää, Shyamalan malttaa mielensä ja peruuttaa aina, kun elokuva on mennä liian omituiseksi. Tunnelma ehtii palautua kuolemanvakavaksi, ja taas sattuu nauru vatsaan. Näin esimerkiksi silloin, kun kiihkeän jännittävä musiikki pärähtää soimaan ja sankarimme näyttävät pelkäävän tosissaan, kun... mummo linkuttaa eteenpäin kuin rautakanki perseessä ja lyö päänsä läpi jokaisesta lasi-ikkunasta. Itsemurha ei ole koskaan ollut näin hauskaa.

Kokonaisuus tuntuu niin harkitulta, niin hiotulta! Riemuidiotismia edistää sekin, että useat hahmot näyttävät tai dialogin myötä tuntuvat pöllähtäneiltä. Kovanaamaa usein näyttelevä Wahlberg on uskottava yksioikoisena kansankynttilänä, jolta tapahtuma pudottaa leuan pysyvästi lattiaan. Wahlberg on kuin Forrest Gump, paitsi että hänellä on silmissään tyhjä katse ja hänen suunsa pysyy ympyränä läpi leffan. Kun Wahlberg käytännössä rukoilee armoa siltä, jolta armoa voi rukoilla... joka ei ole ihan tavallinen konna... silloin vannoin, että tulen ostamaan DVD:n ja alkoholisoitumaan yrittäessäni maksimoida sen viihdearvon. Rakastan sinua, M. Night Shyamalan.