Hädän hetkellä taikakynttilä antoi suvulle suojaisan laakson, elävän kartanon, supervoimat ja ehkä lihavan osakesalkun. Yksi hallitsee flooraa, toinen faunaa ja kolmas säätä, ja on ennustusvoima ja kaikki. Päähenkilö Mirabel on rillipiru, joka osaa märehtiä elämää musikaalinumeroilla, mikä on vain vertaus mielikuvituksesta. Hän on suvun erikoisin jäsen, koska hän on vähemmän kuin muut. Jos Encanto päättyisi tähän oivallukseen, kyseessä olisi ensimmäinen suoraan Disney-aikuisille suunnattu satu.

Kun Mirabel epäilee taian hiipuvan, hän tutkii asiaa auttaakseen. Maagiset huoneet sallivat vaihtelun ja lievän vaaran tunnun, joten kartanosta ei kävellä poispäin. Mirabel oivaltaa alkajaisiksi, että suuret voimat luovat paineita. Tähänkin tämä voisi loppua. Mirabel on iloinen ja pirteä, kunhan voimien puutetta ei hierota naamaan, eikä silläkään ole väliä, kun hän sisäistää mutkikkaan elämän hinnan?

Leffa kiikkuu selkeyden ja suunnattomuuden välillä. On vaivatonta seurata suuperheen jännitteitä heti kun heidät on laululla esitelty. Mitä he ovat laajemmin ajatellen? Ympäröivä kylä rakastaa heitä. Parantaja on kuin lääkäriksi ulkomailla opiskellut kreivin tytär. Teräspakaroillakin kiviä siirtelevä megajustiina symboloi ehkä rakennusfirmaa. Pulliaiset arvostavat myös glamouria, joten osa eliitistä voi hohhailla. Leffa ei osaa selventää, onko aiheena monopoli, mafia, kuningasperhe vai mitä.

Matriarkka kammoksuu taikuuden hiipumista ikään kuin aateliset olisivat konkurssin partaalla normaalissa pukudraamassa. Sekin on selkeää perhesuhteiden kannalta, mutta pukudraamassa ymmärtäisit yhteiskuntaluokkien väliset jännitteet, kun kultalusikka suussa syntynyt mummo roikkuu perintökalleudessa viimeisellä posliinihampaalla. Suku sai asemansa noin vain. He eivät mätki hirviöitä: supervoimat vain helpottavat ja piristävät arkea. Jos Mirabel muuttaisi korttelin päähän, hän sulautuisi rahvaaseen. Jos muut menettäisivät voimansa, he eläisivät yhä paratiisissa. Mitä helvettiä?

Arvostan ydin-ydinkonseptia. Suljettuun kohteeseen sijoittuva draama on animoitu niin eläväisesti ja pikkutarkasti, että se on leffan identiteetti ihan jo hahmoja ajatellen. Muu vaatii ajatusakrobatiaa: taikuuden säännöt toimivat paremmin jos unohdamme kylän säännöt ja toisin päin. Jopa elävä kartano on persoonallisuus liikkuvine laattoineen ja listoineen, mutta olisi varaa pudottaa jokin tällainen huomiosta kisaava idea.

Kohokohtien arvo ei ole yksin toteutuksessa, mutta draamastakin löytyy tasapaino-ongelmia. Selkeinpänä esimerkkinä Mirabelin ja hänen kukkia pierevän siskonsa arkinen sisarkauna on tärkeä vaihe, mutta heidän välejään alustetaan lähinnä sivulauseilla ennen sitä vaihetta. Harva musikaalinumeron saava teema jää epäselväksi, ja ylityöllistetyn Lin-Manuel Mirandan soitanta on jälleen näppärän nyt-nyt-nytkyttävää varsinkin asiayhteydessä, mutta yleisesti ottaen tarinoissa on vaiheita, jotka kaipaavat aikaa itseään.

Disneyn Belle on skitsoidinen nörtti ja Ariel on käänteisestä lykantropiasta kärsivä himohamstraaja. Belle on "kaunein" ja Ariel "lahjakkain", mutta he eivät välitä siitä yrittäessään elää omaa elämää. Ostin juuri neljä pakettia Disneyn sisustustarroja itselleni, joten ruumiini on valmis tarinalle, jonka "käänteinen sankari" on ihan vain kiltti luuseri, joka ei osaa yhtään mitään. Pidän Mirabelista, mutta hän syöksyy sankarillisuuksista toisiin kuin sika limppuun, eikä "supervoimien puute" estä kumipallomaista poukkoilua, joten hän on aidoista ongelmista vapaa Äiti Teresa Lara Croftina. Jokin hienoinen taustaväre tuntui olevan epävireessä enimmän aikaa, vaikka leffa on pintapuolisesti näyttävä ja sujuva.


Ilmeeni, jos ensi vuoden She-Hulk-sarja saavuttaa edes osan potentiaalistaan: