Dream Theater : A View from the Top of the World
Progressiivisen metallimusiikin suurimpiin nimiin lukeutuva Dream Theater on kadottanut nälkänsä. Liekö vuonna 2016 julkaistu tupla-albumi "The Astonishing" tyhjentänyt yhtyeen tankin lopullisesti, sillä tämän jälkeen ilmestyneet albumit ovat olleet latteita ja yllätyksettömiä. Edellisellä albumilla "Distance Over Time" ilmaisua vaivasi hengettömyys eikä tänä syksynä julkaistu "A View from the Top of the World" onnistu korjaamaan kurssia parempaan suuntaan.
Yllätyksiä on turha odottaa, sillä yhtyeen 15. studioalbumi on kaikkea sitä, mitä Dream Theaterin musiikin olettaakin olevan. On pitkiä ja polveilevia kappaleita, kimurantteja sooloja, kunnioitusta herättävää soittotaitoa sekä ammattimaiselta kuulostavaa soundimaailmaa. Kaikki tutut osaset ovat paikoillaan lopputuloksen kuulostaessa totuttuun tapaan toimivalta ja teknisesti moitteettomalta. Musiikista uupuu kuitenkin sielu ja tekemisen riemu. Dream Theater tuntuu nykyään kokoavan albuminsa kuin palapelin: jokainen osa sopii paikoilleen kitkattomasti kokonaisuuden ollessa kaikin puolin eheä, mutta tästä huolimatta lopputuloksesta huokuu rutiininomaisuus ja kliinisyys.
70-minuuttinen ja seitsemästä kappaleesta koostuva A View from the Top of the World on turhauttava tapaus. Periaatteessa homma toimii, sillä mukana on monia viihdyttäviä hetkiä sekä kiinnostavia kappaleita, jotka viimeistään kertosäkeen kohdalla synnyttävät hyväksyvää nyökkäilyä. Mutta vaikka kappaleet kuten The Alien, Transcending Time sekä nimikkoviisu ovat sisällöltään perusvarmaa ja toimivaa progemetallia, ei vedoista löydy mitään sellaista, jonka takia niitä haluaisi kuunnella toistamiseen. Dream Theater on yksinkertaisesti tehnyt tätä samaa paljon paremmin aiemmilla levyillään.
On vaikea käsittää, kenelle A View from the Top of the World on oikein suunnattu. Kovimmille Dream Theater -faneille ei ole tarjolla mitään uutta, eikä kiekko sisällöltään ole niin erikoinen, että se vetäisi tuoreita faneja puoleensa. Jos haluat sukeltaa DT-progeversumiin, pääset paremmin sisälle yhtyeen tekemisiin kuuntelemalla mitä tahansa muuta Dream Theaterin albumia.
Jospa Dream Theater keskittyisi jatkossa muuhunkin kuin tekniikkademomaisten instrumentaalisoolojen pakonomaiseen hinkkaamiseen, sillä nykyisellään yhtye vaikuttaa olevan aivan liian rakastanut omaan erinomaisuuteensa. Överiksi vedetyn soitinkikkailun sijasta materiaali kaipaa sisältöä, joka aidosti koskettaa, yllättää sekä puhuttelee vastaanottajaa. The Spirit of the New Age -henkinen kummeliprogeilu kun on jo niin nähty.
Yllätyksiä on turha odottaa, sillä yhtyeen 15. studioalbumi on kaikkea sitä, mitä Dream Theaterin musiikin olettaakin olevan. On pitkiä ja polveilevia kappaleita, kimurantteja sooloja, kunnioitusta herättävää soittotaitoa sekä ammattimaiselta kuulostavaa soundimaailmaa. Kaikki tutut osaset ovat paikoillaan lopputuloksen kuulostaessa totuttuun tapaan toimivalta ja teknisesti moitteettomalta. Musiikista uupuu kuitenkin sielu ja tekemisen riemu. Dream Theater tuntuu nykyään kokoavan albuminsa kuin palapelin: jokainen osa sopii paikoilleen kitkattomasti kokonaisuuden ollessa kaikin puolin eheä, mutta tästä huolimatta lopputuloksesta huokuu rutiininomaisuus ja kliinisyys.
70-minuuttinen ja seitsemästä kappaleesta koostuva A View from the Top of the World on turhauttava tapaus. Periaatteessa homma toimii, sillä mukana on monia viihdyttäviä hetkiä sekä kiinnostavia kappaleita, jotka viimeistään kertosäkeen kohdalla synnyttävät hyväksyvää nyökkäilyä. Mutta vaikka kappaleet kuten The Alien, Transcending Time sekä nimikkoviisu ovat sisällöltään perusvarmaa ja toimivaa progemetallia, ei vedoista löydy mitään sellaista, jonka takia niitä haluaisi kuunnella toistamiseen. Dream Theater on yksinkertaisesti tehnyt tätä samaa paljon paremmin aiemmilla levyillään.
On vaikea käsittää, kenelle A View from the Top of the World on oikein suunnattu. Kovimmille Dream Theater -faneille ei ole tarjolla mitään uutta, eikä kiekko sisällöltään ole niin erikoinen, että se vetäisi tuoreita faneja puoleensa. Jos haluat sukeltaa DT-progeversumiin, pääset paremmin sisälle yhtyeen tekemisiin kuuntelemalla mitä tahansa muuta Dream Theaterin albumia.
Jospa Dream Theater keskittyisi jatkossa muuhunkin kuin tekniikkademomaisten instrumentaalisoolojen pakonomaiseen hinkkaamiseen, sillä nykyisellään yhtye vaikuttaa olevan aivan liian rakastanut omaan erinomaisuuteensa. Överiksi vedetyn soitinkikkailun sijasta materiaali kaipaa sisältöä, joka aidosti koskettaa, yllättää sekä puhuttelee vastaanottajaa. The Spirit of the New Age -henkinen kummeliprogeilu kun on jo niin nähty.
Keskustelut (2 viestiä)
29.11.2021 klo 16.42 1
30.11.2021 klo 10.35 1