En ole nähnyt elämässäni niin paljon elokuvia, että kokisin tarvetta kirjoittaa niistä usein arvosteluja. James Bond -elokuvat sen sijaan olen monen ikäiseni tavoin nähnyt, useimmat niistä moneen kertaan ja monia omistankin. Laserdiscinä, tietysti. Siksi pyysin leffajumala Peltoselta luvan arvostella tämä pätkä.

Omassa lapsuudessani Bond oli tietenkin Roger Moore, jonka versio 007:stä oli 1980-luvun puolivälissä jo sellainen vanha irstas setä ja leffatkin täynnä kaikenlaista Vitsi Huumoria. Vanhan kansan mielestä alfauros ja ajoittainen naisten pahoinpitelijä Sean Connery oli luonnollisesti tehnyt kaiken paremmin jo 60-luvulla. Austin Powersin huumori toimi, koska leffatyyppi oli jo valmiiksi melkein itsensä parodiaa.

Timothy Daltonin aikana Bondia taas vietiin väkivaltaisempaan ja aikuisempaan suuntaan, vaihtelevin tuloksin. Itselleni alin piste oli Pierce Brosnanin kauden loppupää, jossa Bondeja kuvattiin kunnon Spede-tyyliin ilman käsikirjoitusta tai sen suurempaa johtoajatusta, koska raina nyt vain oli saatava jouluksi teattereihin. Haukoteltuani läpi sen viimeisen brosnanoinnin (Kuolema saa odottaa, 2002) päätin, että jotain pitää tapahtua ennen kuin maksan tästä rahaa.

Daniel Craig onneksi tapahtui, ja Casino Royale oli muutenkin ällistyttävä irtiotto: Bond-leffassa oli oikeasti juoni ja kiinnostavia hahmoja. Innostuin asiasta niin paljon, että menin katsomaan Quantum of Solacen teatteriin. Ei olisi kannattanut. Skyfall olikin sitten taas vallan hyvä, etenkin ennen kuin siihen piti välttämättä ympätä toinen elokuva loppuun. Pidin Spectren teemabiisistä, alkukohtauksesta ja kuvastosta, mutta muuten siinä tuntui tapahtuvan todella vähän.

Melkein pari vuotta viivästynyt ja varttia vajaa kolmetuntinen No Time to Die vetää yhteen Craigin Bond-kauden, joka on poikennut edeltäjistään tuomalla jonkinlaisen draaman kaaren myös elokuvien välille. Täysin erillisten seikkailujen sijaan Bond on matkan varrella kasvanut hahmona, ja myös tarinan elementtejä on kuljetettu leffasta toiseen. Siitä aloitetaan nytkin, kun elokuva alkaa siitä mihin Spectre päättyi: Bond ja Madeleine Swann (Léa Seydoux) viettävät laatuaikaa. Se kestää juuri niin kauan kuin seesteiset hetket elokuvan alussa yleensä, ja sitten Bond jo vetäytyykin yksinään mörrimöykkyilemään eikä halua enää lähteä tehtävälle, vaikka CIA kauniisti pyytää – ennen kuin seuraavassa hetkessä aivan ehdottomasti haluaakin.

MI6 on luonnollisesti korvannut komentajan evp uudella agentilla, jota esittää Lashana Lynch. Perinteiseen tarinaan kuuluisi, että tämä olisi Bondille valtava ongelma, mutta lopulta se ei sitä ole: osoittautuu, että hän ei olekaan käppäukko. Joku sanoo varmasti, ettei Bondiin kuulu tuoda tällaista inhimillistä aspektia, minä taas sanon että katsoin juuri Kuoleman katseen ensimmäiset 10 minuuttia uusiksi ja kiristelin hampaitani oikein huomattavasti enemmän.



Rami Malek tekee sisältä rikkinäisen pahiksen, josta saisi kyllä enemmänkin tehoja irti: nimensä mukaisesti Ljutsifer on toki pirullinen, mutta lopulta se perimmäinen motiivi jää hämäräksi ja suunnitelmien koherenssi on samaa luokkaa kuin Bond-pahiksilla yleensä. Christoph Waltzin Blofeld on mielisairaalassa, mutta saa kelpo osan tarinassa hänkin.

Mukana on myös häkellyttävän upea Ana de Armas, jonka hahmo tuntuu melkein tekijöiden vedätykseltä katsojille: entisaikojen koristeroolin sijaan tarjoillaankin raisua toimintaa ihan niukkaa iltapukua repimättä tai riisumatta. Sama teema toistuu muuallakin siinä määrin, että on vaikea ajatella ettei kyseessä ole tietoinen päätös. Bond-kliseet ovat edelleen olemassa, mutta silleen ironisesti. Sankarimme ei hermostu luotien viuhuessa, koska eihän häneen nyt voi osua, ainakaan pahasti. Aston Martin voi ottaa vastaan pienen pataljoonan tuliannoksen ja poistua omilla voimillaan paikalta. Muutama nokkela, tunnelmaa keventävä sutkautus on pitänyt tietenkin saada mukaan, samoin kuin David Dencikin puolikoominen venäläishahmo. Ylenmääräinen brittilipun heiluttelu sen sijaan on hylätty ja ainakin kerran MI6:n ajoneuvossa on EU-kilvet, mitä voi pitää joko klaffarina tai kannanottona.

Jos elokuva johonkin varsinaisesti syyllistyy, niin kenties yrityksiin vedota tunteisiin vähän epätyypillisen paljon lajityyppiinsä nähden. En pelkää liikuttumista, jos jokin koskettaa oikeasti, mutta aivan niin ei kyllä käynyt. Toisaalta en vaivaantunutkaan. Jos minulta kysyttäisiin, miten James Bondin kaltainen hahmo tuodaan tämänhetkiseen asenneilmastoon niin, että tasapuolisesti kaikki voivat katsoa pätkän pahoittamatta mieltään, en osaisi vastata siihen paremmin kuin Cary Fukunaga tiimeineen. No Time to Die ei ole ehkä erinomainen elokuva, mutta se on kyllä perin mainio James Bond -elokuva – ja se riittää. Daniel Craig on minulle James Bond, kunnes tämä ja Casino Royale virallisesti ylitetään.



Photo credit: Nicola Dove © 2019-2021 DANJAQ, LLC AND MGM. ALL RIGHTS RESERVED