Dyyni venyttää puolikkaan tarinan kahteen ja puoleen tuntiin. Godzilla vs. Kong tiivistää kahden Godzilla: King of the Monsters -tyylisen flopin ideat tykitykseksi, joka on (pienellä erolla) neliosaisen hirviösarjan lyhyin osa. Kumpikin on jäynä tapa kierrättää kliseitä, mutta voiton vie Godzilla vs. Kong.

Pitävin perustelu on biologinen: möyhötän junttina "aivot narikkaan!" kun leffa tuottaa fyysistä nautintoa. Sanahelinän ystäville satuilen, että Godzilla vs. Kong kommentoi sodan ja uskonnon suhdetta älyllisemmin kuin sotajeesustelu Dyyni. Hirviösarjassa hämärät firmat puhuvat örkkien mytologisesta merkityksestä, mutta harrastavat taulukkolaskentaa. Godzilla ja Kong ovat sankareita, jotka ajautuvat törmäyskurssille osittain koska taulukkolaskijat tahtovat itse hallita kohtaloaan. Koin mielleyhtymän: oikeastikin kansoista asehulluin vain väittää luottavansa Jumalaan. Leffa ei ole etappi matkalla valaistumiseen, mutta mielleyhtymässä on enemmän konkretiaa kuin "aikuisten Star Warsiksi" kuvaillussa Dyynissä.

Godzillan ja Kongin on väitetysti pakko leipoa toisiaan lättyyn osana muinaista sotaa, jonka osapuolia on jäljellä yksi per laji. Taustatarinasta tulee viimein siedettävä, kun hirviöiden koti eli maapallon ontto sisus mainitaan. Ideassa on logiikkaa kuin siinä, että musta aukko on vaihtoehtoinen reitti Narniaan, mitä ne leffoissa aina ovat. Maan ydin voisi olla oma leffansa, mutta on eksoottisempaa tai Hollywoodin tilan huomioiden jopa eroottisempaa, että idea jättää nälkäiseksi.

Kong on päähenkilö. Hän on yhden firman vanki tai liittolainen. Hän kommunikoi kuuromykän pikkutytön kanssa, mikä muistuttaa japanilaisten Godzillojen keijuista ja aidosti toimii tarinan tunteellisena ytimenä. Kongilla on sielu, vaikka animaatio on kaukana fotorealismista. Hänet myydään tosi lihavana Tarzanina, joka on villi olosuhteista johtuen. Jännitystä ajatellen mega-apina on uskottavampi altavastaaja kuin monet Marvel-sankarit, jotka selviävät naarmuitta.

Kun otukset kohtaavat ensimmäistä kertaa, Kong kyykkii lentotukialuksella kuin Tarzan olisi päätynyt valtameren keskelle kanoottinaan kakkosnelonen. Godzilla sen sijaan voi hengittää veden alla ja tuhota parikin laivaa yhdellä iskulla. Erinomainen tappelu ei jää ainoaksi hetkeksi, jona on kiva hämmästellä, miten homma edes voi edetä. Illuusio arvaamattomuudesta on arvokas, vaikka kokonaisuus kulkee raiteilla. Vain kerran kielsin itseäni ajattelemasta liikaa; muun aikaa tyhmyys tuli itsestään.

Ostettua karismaa käytetään oikein. Yksiulotteisia ihmisiä riittää kahteen leiriin, mutta he tapaavat outoilla selitellessään ja selityksiin törmätessään, joten mikään ei ehdi lyödä tyhjää. Ei komitean väkisin virittelemä saaga suuntaa vaihda, mutta tuntuma on se, että uusilla tekijöillä tilaa hioa särmiä ja että he nauttivat nöyrästi juuri siitä. Kuka kehitti itsetietoisuuden? Kiinnostuin eniten siitä, että kirjoittaja Eric Pearsonin kolmesta leffasta (myös Thor: Ragnarök ja Black Widow) kaikki ovat kaoottisia mutta yllättävän tyydyttäviä studiotuotteita.

Edellinen osa sohi taskulampulla silmiisi. Nyt tehosteet säkenöivät selkeästi ja terävästi, ja kontrasti on yhtä kärkevän osuvaa kuvainnollisesti. Alussa musisoidaan rennosti, joten hirviömaailman normipäivä on määritelty, ja on tilaa tiivistää tunnelmaa. Siihen kumpi hirviö on parempi vastataan tyhjentävästi suurkaupungin romahtaessa, ja Godzillan jäykkyydestä huolimatta leffa vakuuttaa, että hirviöitäkin kiinnostaa tietää.

Jos kylmät väreet eivät tule, käytännössä kaikesta voi nipottaa.