Toteutus on tarinointia tasokkaampaa jo takaumassa, jonka mukaan pääperhe kohtasi ihmiskunnan sukupuuton partaalle ajaneet örkit heti kättelyssä. En muista vihjettä "kiihtyvästä muuttopaineesta", joten vaikutelma on se, että yksi UFO putoaa sankarien takapihalle ja pari kuukautta myöhemmin armeijatkin ovat kaatuneet, vaikka samat pulliaiset porskuttavat. Vakuuttavaa on se, kuinka uhkaavilta videopelimäiset muoviörkit vaikuttavat jopa päivänvalossa. On hieman vähemmän hipsimistä ja enemmän taktisen mittaisia toiminnallisia otoksia, joissa taustalla rytisee sankarien panikoidessa edustalla. Sellaisesta 3D tekisi eeppistä, joten olisipa ihmisillä kaksi silmää.

Ykkönen päättyi tyylikkäästi tunnetilaan. Tekijöillä ei ollut mielessä jatkoa, mutta kakkonen on tv-sarjamaisesti suoraa sellaista ja tarina jää vastaavasti kesken. Teknisesti tarpeettomalla "osa"-sanalla on tervettä viitata juuri tällaiseen. Isän menettänyt perhe etsii uutta kotia ja käyttöä äänelle, joka lamaannuttaa sokeat örkit. Teemoja ajatellen leffa tekee kuurosta tytöstä aktiivisimman sankarin, joten kun toivoa ihmiskunnan paluusta herätellään, taustalla kytee symbolinen lupaus tasa-arvoisemmasta maailmasta, vaikka saagan pitäisi jatkua sata vuotta idean virallistaakseen.

Ja turpa kiinni. Piilopaikassa kehtaa supattaa, mutta on tuttuja taiteellisia kohtauksia, joissa niiskahduskin on liikaa örkkien korvapuustirömpsien sykkiessä. Nurinkurisesti juuri hiljaiset hetket on tarkoitettu teatterissa koettavaksi. Et tahdo rapistella, kun vain tuuli vinkuu, etkä uskalla nielaista, jos leffa katkaisee äänet kuuron kokemusta kuvatessaan. Koin tämän yksin telkkarista. Yritin pieraista virallistaakseni kantani, mutta en onnistunut.

Paranormal Activityjä ei saa katsoa ilman hysteeristä kanalaumaa, mutta tässä joustan. Kun hahmot hajaantuvat ja parissa kohteessa tapahtuu yhtäaikaa, saa vahvasti kuvattu ja editoitu kiihkoilu uskomaan ensinnäkin siihen, ettei leffa voisi tehdä enempää juuri nyt. Tiedät jo tavat joilla ihminen voi suhtautua muihin ihmisiin maailmanlopun jälkeen. Kun kliseistä irrotetaan olennaisimmat aromit mykän vöyhkän aikana, sillepä nyökkään.

Cillian Murphyn näyttelemä tulokas on perhetuttu. Hän on menettänyt kaiken, joten sitten mietitään, menikö myös mielenterveys. Kun puhua ei saa, Murphyn luontainenkin mystisyys hautautuu osittain limalettiin ja törkyturpaan, mutta lähikuvat ehtivät myydä hänet hänenä. Emily Blunt näyttää vakavaa naamaa ja on tunteellinen ankkuri, tms. Perusteita painottavassa trillerissä ei outoilla, mutta persoonallinen kuuro murmeli Millicent Simmonds tekee tarpeeksi, jotta hän vakiintuu "mustan listani" jäseneksi. Listalla on jännittäviä vaihtoehtoisia tähtiä kuten cp-vammainen homo nörtti Ryan O'Connell, mutta se on "musta", koska pelkään, ettei heitä nähdä enää koskaan. Laverne Cox tosin on nähty.

Seuraan sokeista kertovaa See-dystopiaa samalta ruudulta. Ajatukseni viipyilivät tv-sarjamaisuudessa, mutta sitten tulevat huipentumat ja leffa jää lyhyeksi, joten jos kyseessä on "vain" pitkitetty "jakso", se on okei. Aloittavan takauman ohella on muutakin, joka sallii osoittaa sormella tekstin luonnostelmallisuutta, mutta pääpiirtein se menee läpi, ettei tätä analysoida vaan tämä aistitaan.