Black Widow on juuri sellaista laatuhömppää, josta on huutava pula korona-aikana, enkä tarvitse lausuntoon isoa kangasta, sillä kyräilen yhä kotona protestoiden potkupallopöllöjä. Vaikka lehdistöversion keskelle on pultattu kriitikon nimi, toiminnan suhteellinen fyysisyys välittyi telkustakin, eli superagentit vaikuttavat ottavan osumaa ja törmäilevän ympäristöön, vaikkei heihin voi tai ole tarkoitus uskoa siten kuin Jason Bournen tärinöihin.

Arvostelukuva paljasti jo tarinan olevan parempi kuin Bourneissa ja monissa Bondeissa. Black Widow pyllisti Iron Man 2:ssa, virnisteli Civil Warin aikana ja uhrasi itsensä jalosti Super Marion tyylisessä vitsikohtauksessa. Jälkimmäisten sattumusten väliin sijoittuva uutuus syventää koko matkaa avaamalla hänen traumojaan ja puhumalla poppoosta, joka oli hänen vastineensa perheelle ennen supertiimiä. Florence Pugh jatkaa "siskon" roolissa jo tänä vuonna. Viestikapula siirtyy harvinaisen tyydyttävästi, kun uutta ja vanhaa hahmoa syvennetään samoin keinoin ja toistensa avulla.

"Black Widow" on koodinimi Neuvostoliiton salaisen ohjelman naisagenteille. Pääjuoni käsittelee ohjelman nykytilaa. Takauman mukaan "siskokset" ehtivät maistaa perhe-elämää lapsina, ennen kuin vakoilua harrastanut valeperhe särkyi. Vauhtiin päästään, kun länteen loikannut tuttu Widow jäljittää entisen perheen jäseniä oppiakseen lisää roistoista, jotka tekivät virheen hänen verkkoaan sörkkiessään.

Alkuun mahtuu kankeutta. Widow on valmiiksi henkipatto Civil Warin johdosta. Jatkumoa pitää kunnioittaa, mutta tässä tapauksessa viittausten ei tarvitsisi olla perusleffojen taustatarinoita vaikeatajuisempia. Esimerkiksi Widow'n ja Hawkeyen yhteinen historia koostuu löyhistä vihjeistä. Miten järkevää on viitata löyhästi entiseen löyhyyteen nyt, kun Hawkeye ei elokuvassa esiinny? Oletan ummikon pyörittävän silmiä, kun useita epäolennaisia asioita mainitaan samalla, kun leffan oma, itsenäinen konflikti hakee muotoaan, eikä alku ihanteellisen silkkinen ole johdonmukaiselle fanillekaan. Toki Marvelin ympärillä pyörii kulttuuri, jossa viittausten ja vihjeiden ymmärtäminen on puoli ruokaa.

Pugh on astetta slaavikyykkymäisempi Black Widow, joka tylyttää siskon amerikkalaista makeilua. David Harbour on valefaija ja Kapteeni Neuvostoliitto, joka ei pelannut korttejaan toverillisesti ja unohtui siksi Siperiaan härskiintymään, turpoamaan ja urastaan satuilemaan. Rachel Weisz näyttelee varautunutta tieteilijä-äitiä. Tämä ongelmaperhe saa Lilo & Stitch -leimani: olen 19 vuotta pillittänyt Lilo & Stitchin dialogille, jos vaikka vain muistan sen ja taas muistin. "Tämä on perheeni. [...] Se on pieni ja rikki, mutta silti hyvä"? Ainakin Harbour on kokoelma isähahmojen huonoja eli normaaleja puolia, mutta sellaista on nallekarisma, että moni vaihtaisi omansa häneen.

Leffa viittaa Kuurakettiin, koska leffoja yhdistää mm. ponteva laskuvarjoton hyppy. Kuuraketissa esiintyy Richard Kiel (218 cm), joten närkästyin siitä, että kehonrakentaja Olivier Richtersiä (218 cm) vain nöyryytetään ohimennen. Alussa, kun tapani mukaan kirjoitin leffaa uusiksi päässäni, uskoin vakaasti, että lihasjätissä on enemmän potentiaalia kuin virallisessa roistossa, eli liikkeitä kopioivassa luurangonpäässä Taskmasterissa (jonka Deadpool voitti kerran ilman käsiä). En peru ajatusta, mutta palapeli paranee. Suvantovaiheet käytetään sankarien väleihin ja suhteet roistoihin myydään teemojen kautta. Vastapuolella pelaa myös monologimies Ray Winstone, joka voisi voittaa Oscarin Harvey Weinsteinin roolissa, joten tarina naisten aivopesusta ja hyväksikäytöstä saa uupuvat tasot kuin varkain.

Marvel ei tarvitse lisää faneja, mutta ylimääräisellä ajatustyöllä leffa voisi olla aidosti itsenäinen vauhtijännäri, joka saa naispuolisesta Bondista kiinnostuneen katsomaan Scarlett Johanssonin aiemmat ja Pughin seuraavat. Painotan, ettei kumpikaan Widow ole erikoinen hahmo, mutta suoraviivainen suorittaja on useimpia kollegojaan lähempänä korkeakirjallisuutta, kun hänen sisäiseen maailmaansa voi uskoa.